torstai 11. heinäkuuta 2019

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

Miltä tuntuu, kun ei ole kenenkään tytär? Kun kukaan ei ole halannut? Kun kukaan ei ole rakastanut? Xinran halusi kirjoittaa kirjan kaikille adoptoiduille tytöille, jotta he saisivat vastauksen siihen, miksi heidän äitinsä antoi heidät adoptoitavaksi. Hän itse oli asunut isoäitinsä luona, sillä hänen vanhempansa vangittiin kymmeneksi vuodeksi kulttuurivallankumouksen aikoihin. Xinran haastatteli ihmisiä ja halusi levittää tietoa kiinalaisista sekä länsimaalaisille ihmisille että nuoremmille kiinalaisille sukupolville. Kommunistisen Kiinan aikoina punakaarti tuhosi kirjoja, joten kiinalaisten kulttuuritietous oli huonoa. Tytöillä oli tarve ymmärtää kiinalaisia äitejään. Seuraava teksti saattaa järkyttää herkempiä lukijoita.

Xinran kertoo tyttöjen adoptoinnille kolme syytä. Maatalousvaltaisessa kulttuurissa tyttöjen hylkääminen on ollut kautta aikojen tavallista. Maata on jaettu vain miehille. Perheet adoptoivat tai myivät ylimääräiset poikansa, mutta tyttöjen kohtalona oli kuolla. Tytöt hukutettiin vesisankoon heti syntymän jälkeen, sillä tyttövauvaa ei pidetty lapsena. Tytöt olisivat joka tapauksessa kuolleet myöhemmin nälkään, sillä viljakiintiö annettiin poikien mukaan. Se ei silti tarkoittanut, ettei äiti olisi rakastanut tyttöjään. Suku vain olisi joutunut perikatoon ilman poikalasta. Tyttö tiesi onnettomuutta. Esikoistyttö olisi katkaissut suvun juuret. Äitien elämä olisi ollut yhtä helvettiä, jos tyttö olisi jätetty eloon, sillä häntä olisi lyöty ja hänet olisi jätetty ilman ruokaa. Ihminen, jolla ei ollut poikalasta, ei ollut ihminen ollenkaan. Taloudellisen nousukauden aikana vanhat sosiaaliset normit katosivat. Opiskelijat olivat seksuaalisesti tietämättömiä. Heille ei oltu kerrottu, kuinka lapset saavat alkunsa. Tytöt tulivat siten helposti raskaaksi. Yhden lapsen politiikan aikana hylkäämisen kohteena oli helposti tyttölapsi. Toisaalta oli rikkaita perheitä, joilla oli viisikin lasta. Tyttöjen tuli 1990-luvulle asti käydä lääkärissä todentamassa neitsyytensä. Lisäksi kiinalaisilla oli uskomuksia. He tottelivat, jos ennustaja käski hylkäämään lapsen.

Tarinoita on valtavasti. Eräs opiskelijatyttö synnytti salaa tytön, minkä seurauksena hänen sukunsa hylkäsi hänet. Kukaan ei suostunut palkkaamaan häntä töihin, jolloin hänellä ei ollut varaa ruokkia lasta. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin viedä lapsi orpokotiin. Tyttö pääsi lapsettomana töihin ja tienasi rahaa, mutta lapsi ja orpokoti olivat sillä välin kadonneet. Eräs tyttövauva hylättiin kadulle. Ihmiset tuijottivat sitä huvin vuoksi, sillä heillä ei ollut mitään huvituksia elämässään. Kukaan ei koskenut vauvaan, sillä niin ei vain ollut tapana tehdä. Sitä paitsi sairaala ei olisi ottanut lasta vastaan ilman synnytyslupaa tai potilaaksi rekisteröintiä. Sairaaloilla ei ollut resursseja orpolasten hoitoon. Sitä paitsi heidän tuli noudattaa yhden lapsen politiikkaa eivätkä he voineet rikkoa lakia auttamalla. Eräs tyttölapsi siepattiin työhön ja vaimoksi. Häntä kohdeltiin hyvin eikä hän osannut kaivata oikeaa perhettään, sillä sieppaajat olivat olleet aina hänen perheensä.

Kiinan tiedotusvälineet eivät kertoneet kansainvälisestä adoptoinnista kuin vasta vuonna 1993. Kiinalaisilla ei ollut käsitystä siitä, millaisia ulkomaalaiset ovat. Etenkin maalaiset olivat tietämättömiä sekä luku- ja kirjoitustaidottomia. Kätilö saattoi väittää tappavansa tyttövauvan, mutta todellisuudessa se vietiin orpokotiin ja sieltä adoptoitavaksi. Joku oli myös saattanut ennakkotilata vauvan. Orpokodit olivat arvaamattomia ja työntekijät epäluotettavia. He saattoivat yhtäkkiä lähteä ja viedä omaisuutta mukanaan. Valtiolla oli oikeus pakkolunastaa taloja ja siirtää niiden asukkaita toisiin paikkoihin. Mistään ei pidetty kirjaa. Ihmisiä oli mahdotonta jäljittää. Orpokodeilla tehtiin bisnestä, kun kansainvälinen adoptio tuli kaikkien tietoon. Orpokodit olivat vain lasten säilytyspaikkoja, mutta 1990-luvulla tehtiin kunnollisia orpokoteja. Valvonta oli silti edelleen huonoa ja rahat menivät rikkaiden taskuun. Orpokodit jopa auttoivat ihmisiä hylkäämään lapsensa tai ostivat lapsia. Äideillä oli tieto siitä, että tyttöjen elämä olisi ulkomailla kuin prinsessalla. Kotona tyttö joutuisi kärsimään kilpailuyhteiskunnan pyörteissä. Länsimaalaisilla (lue: amerikkalaisilla) ei ollut lupa kuvata sensaationhakuisia tarinoita paikan päällä. Moni kuvasi salaa, jolloin tietoon tulleet Kiinan hallituksen vastaiset videot johtivat orpokodin työntekijöiden erottamiseen. Väitetään, että kiinalaisia ei kiinnosta, mistä he ovat lähtöisin. Heidän mielestään orpokotimenneisyys on kasvojen menettämistä. He kokevat aseman ja koulutuksen tärkeämmäksi.

Tyttölastensa perään kyselevien äitien tuska ja ikävä oli suunnaton. He eivät kyenneet unohtamaan. Moni menetti järkensä ja teki itsemurhan. Lapsia ei voitu jäljittää, sillä heistä ei otettu kuvia, sillä kellään ei ollut kameraa. Heistä ei pidetty mitään kirjanpitoa. Orpokoteja purettiin ja lapsia siirrettiin mielivaltaisesti paikasta toiseen. Orpokodille lahjoitetut tavarat vietiin muualle.

Kirjan lukemisen jälkeen ajatukseni olivat sekavat. En osannut päättää, mitä mieltä olin adoptiosta. Päällimmäisenä ajattelin adoptiobisnestä ja sitä, etten halua kannattaa ihmiskauppaa. En tunne oikeastaan ketään, joka olisi adoptoitu. Yleinen käsitykseni on, että ihmiset kuvittelevat pelastavansa lapsen parempiin oloihin. Entä jos lapsi onkin tehtailtu varta vasten adoptiota ajatellen? Loppuisiko lasten myyminen, jos kukaan ei adoptoisi heitä? Millainen adoption nykytilanne on? Onko adoptio hyvä vai paha asia? Kuinka ihmiskauppa voitaisiin lakkauttaa? Olisi avartavaa lukea lisää kokemuksia etenkin suomalaisten näkökulmasta.


Helmet lukuhaaste 2019: 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!