sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat

Miltä tuntuisi seisoa markkinoilla muiden kyläläisten joukossa ja tarkkailla orpolasten riviä, josta pienimmät nostettaisiin pöydälle näytille? Kuka huutaa lapsia halvimmalla tarjouksella omaan kotiinsa vuodeksi? Hän saisi kunnalta huudetun summan rahaa kattamaan lapsen hoidon. Millaista olisi katsella ympärilleen ja tietää, kuinka lapsia missäkin talossa kohdeltiin?

Seuraava teksti ei välttämättä sovi herkille lukijoille.

Suomalaista ihmiskauppaa harjoitettiin 1800-luvun alusta alkaen. Orvot tai ilman pätevää huoltajaa olevat lapset myytiin eläteiksi yksityiskoteihin kuntien organisoimissa vaivaishuutokaupoissa. Pienimmän hoitotarjouksen huutanut voitti. Sopimukset tehtiin aina vuodeksi kerrallaan. Järjestelmä yritettiin lakkauttaa 1910-luvulla, mutta silloin todettiin, että muunlainen hoito olisi tullut kunnalle liian kalliiksi. Joitain lapsia saatettiin silti laittaa vaivaistaloon vanhusten sekaan. Köyhäinhoitolaki astui voimaan 1923, mutta on tiedossa, että lapsia myytiin vielä vuonna 1935 - eli 85 vuotta sitten!

Jouko Halmekoski on kerännyt huutolaislasten elämäntarinoita eri puolelta Suomea. Kirjan mukaan lasten huutokauppaamisesta on yritetty vaeita. Aihe on edelleen arka. Huutolaislapset ovat kokeneet alempiarvoista kohtelua suhteessa lapsiin, jotka ovat saaneet asua omien vanhempiensa luona. Heidät on leimattu kaikella tavalla huonoiksi ihmisiksi, vaikka heidän ainoa rikoksensa on, että he ovat syntyneet vanhemmille, jotka ovat joko kuolleet tai hylänneet heidät esimerkiksi ruoan puutteen vuoksi. Eräänkin lapsen äiti oli piika, jolla ei ollut mahdollisuutta hoitaa lastaan töidensä ohella. Isännän oikeuksiin kuului käydä piikatytön luona. Piika saatettiin vaihtaa toiseen ´jos kävi hassusti´, jolloin tyttö joutui kerjuulle.

Yritän asettua lapsia taloonsa huutaneiden vanhempien asemaan ja kuvitella syitä huutolaislasten ala-arvoiselle kohtelulle. Ihmiset todennäköisesti tarvitsivat kaiken mahdollisen rahan elättääkseen ensisijaisesti oman perheensä. Vieras lapsi, joka lähtisi vuoden päästä uuteen paikkaan, olisi täysin toisarvoinen tapaus vaikeassa elämäntilanteessa. Ilkeästi puhuminen ja ankara kurinpito saattoivat auttaa viileiden välien ylläpitämisessä. Tuskin ihmiset halusivat kiintyä liiaksi lapseen, jotta pystyivät keskittymään omaan perheeseensä. Muiden lasten ilkeämielisyys selittyisi sillä, että he toimivat aikuisten esimerkin mukaisesti. Lisäksi elettiin aikoja, jolloin ihmisen säädyllä oli suuri merkitys. Vähempiosaisia pidettiin automaattisesti vähempiarvoisina. En silti pysty ymmärtämään ihmisten tekoja, vaikka yrittäisin järkeillä niitä. Etenkin sitä, että osa huutolaislapsista näki nälkää, kun heitä ei ruokittu yhtään, tai sitä, että heitä lyötiin ilman mitään syytä. Puhumattakaan vaatetuksen, hygienian ja kunnollisen yösijan puutteesta. Pakkaslumeen töitä avojaloin tekemään määrätty tyttö piti varpaansa hengissä tekemällä tarpeensa niiden päälle. Kaloja keittoon onkinut poika köytettiin kiitokseksi kaulasta pöydänjalkaan. Eikö kunta asettanut mitään rangaistuksia? Eikö kukaan käynyt tarkistamassa, oliko lapsella kaikki hyvin? Miksi lasten kasvattamisen ajateltiin toimivan parhaiten juuri väkivallan avulla? Jopa kouluissa? Miten lasten epäinhimillinen kohtelu on selitettävissä? Sota-ajalla? Pulavuosilla? Mielenterveysongelmilla? Ajatuksella pitää oma selviytyminen etusijalla? Vaikeaa elämäntilannetta symboloiva lapsi oli helppo kohde purkaa omaa pahaa oloa.

Tuohon aikaan lapsiin ja lapsuuteen suhtauduttiin eri tavalla kuin nykyään. Jokapäiväisessä elämässä oli ennen kaikkea kysymys selviytymisestä. Jokainen kynnelle kykenevä sai osallistua työntekoon, jotta perhe saisi ruokaa pöytään. Eräskin poika teki rengin töitä jo kuusivuotiaana. Toinen joutui perheen ainoana miespuolisena henkilönä yksin hevoskärryillä isäntää noutamaan juna-asemalta. Huutolaislapset lähtivät omilleen 12-15-vuotiaina ja hakeutuivat palkkatöihin. He toimivat aluksi muun muassa karjakon, piian, lapsenlikan tai rengin töissä. Osa karkasi jo paljon aiemmin. Ajat olivat rankat. Työvuoden palkaksi saatettiin luvata vaikka vain vaatteet. Elämänkumppanin saaminen oli myös haastavaa, sillä kuka olisi halunnut mennä naimisiin huonomaineisen, köyhän ja suvuttoman huutolaisen kanssa.

Joukossa on myös onnellisia tarinoita. Perheet ovat pitäneet huutolaislapsista yhtä hyvää huolta kuin omista lapsistaan. Heitä on halattu, kiitetty, ruokittu ja päästetty jopa leikkimään ja osallistumaan kiertokouluun. Lemmikit sekä arkiset puuhastelut ovat pitäneet mielen virkeinä. Aikuisena näennäisen positiivisistakin kokemuksista huolimatta jokainen huutolainen on tuntenut joutuneensa hylätyksi.

Kirjan lukemisen jälkeen jäi kylmäävä olo. Etenkin erään perheen isoäidin kohtalon vuoksi, vaikka lapset olivatkin kirjassa pääosassa. Hänen elämäänsä ja etenkin sen tapaa päättyä ei voi mitenkään käsittää. Kaikille ei tässä maailmassa ole suotu täyttä ihmisarvoa.

2 kommenttia:

  1. Onpa hyvä, että tästä asiasta kirjoitetaan. Kirjan nimi tosin on turhan raflaava, kyllä se huutolaisuuskin olisi riittänyt ihan hyvin. Aion lukea, kiitos esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimi sopii kirjalle siinä mielessä, että tarinoista käy ilmi, kuinka orjamaista elämää osa lapsista joutui viettämään. Muun muassa ikään nähden aivan liian rankkoja töitä, nukkumapaikka eristyksissä muusta talon väestä, puutteellinen vaatetus ja ruokinta sekä henkinen ja fyysinen väkivalta. Huutolaislapset olivat yhteiskunnan pohjimmaisia.

      Poista

Kiitos kommentista!