Kantaesityksensä keskiviikkona 23.3.2022 Kansallisteatterin Omapohjassa saanut 'Ikuinen paluu' kertoo keski-ikäisestä kotiinsa jääneestä miehestä (Petri Manninen). Rutinoituneena ihmisenä mies toistaa samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan. Elämä tuntuu turvalliselta oman asunnon seinien sisäpuolella, kun sitten ei enää tunnukaan. Pää ei kestä yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Mieli särkyy. Ihminen tarvitsee yhteyttä toiseen ihmiseen.
Katse seuraa miehen luontevia ja realistisia toimia. Katsojaa on ohjeistettu kumartumaan puolelta toiselle, sillä katsomoa ja miestä erottaa kolme suurta ikkunaa, joissa on paksut puitteet. Ylhäällä on kaksi tv-ruutua, joista voi nähdä sen, mitä kylpyhuoneen peili näkisi. Katsoja on kuin tirkistelijä, joka kurkkii toisen ihmisen elämään. Välillä osat vaihtuvat, kun mies katsoo näennäisesti kohti. Nousee halu ottaa kontaktia. Kyllä se siitä. Sitten. Herää tarve piiloutua. Liian intensiivistä. Väkivaltaista. Karua.
Asunto on täyttynyt muistoista. Katse eksyy etenkin säntillisesti aseteltuun riviin kirjoja, jotka henkivät halusta sivistyä. Miehen elämässä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä. Mikään ei säily ikuisesti samankaltaisena. Jossain vaiheessa on pakko tapahtua jotain joko arjen sattumuksina tai maailmaa järisyttävänä.
Naapurissa pianoa soittava henkilö (Alvar af Schultén) luo miehen elämään rytmiä. Mies kulkee vuoroin musiikin tahtiin ja vuoroin sitä vastaan. Miehen liikkeet ovat tarkkoja ja harkittuja. Rytmin vaihtuessa toimintakin vaihtuu. Etsitään yhteyttä. Otetaan elämän rytmistä kiinni.
Esitys on hivenen raskas. Hengähdystaukoja saadaan taiteesta taiteen sisällä. Inspiroidutaan. Innostutaan. Elävöidytään. Esitys on karuudessaan elvyttävä. Koetaan tunteiden koko kirjo. Elämä. Olemassaolo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!