Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Kirja on saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä.

"Jos tämä ei ole todellista rakkautta, mikä sitten on?"

Mikama, Anniina: Taikuri ja taskuvaras
Kirjasarja: Osa 3
Julkaistu: 2020
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 397

Professori Worowski päättää järjestää kiertueen vielä viimeisen kerran, kun hän vastaanottaa kutsun sir Gilbertiltä saapua hänen vieraakseen Lontooseen. Kaiken täytyy tietenkin olla suurenmoista mekaanisine tinasotamiehineen, jättimäisine mainosjulisteineen ja maagisesti yhtä aikaa järjestettävine näytöksineen. Mina on haltioissaan päästessään matkustamaan hienostuneesti höyrylaivalla ja esiintymään tunnelmalliseen teatteriin. Vuoden 1891 Lontoo huokuu hillittyä romantiikkaa jokiajeluineen ja seurapiiritanssiaisineen. Illan hämärtyessä laitakaduilla syttyvät nuotiot, joiden ääressä maankiertäjät ja sirkuslaiset juhlivat railakkaasti. Mina ymmärtää itsekin elävänsä kuin kahdessa eri maailmassa, joista kumpaankaan hän ei oikein kuulu. Hän ei jaksa enää elää toistuvaa onnetonta rakkaustarinaa, joka alkaa esiripun avautuessa ja päättyy tinasotamiehen ja tanssijattaren ikuisen unen syleilyyn. Tällä kertaa esitys keskeytyy välikohtaukseen, joka johdattaa Minan ratkaisevaan seikkailuun, jonka aikana punnitaan rohkeutta, uskoa ja luottamusta.

"Siellä he söivät ostereita, hummeria ja paistettuja viiriäisiä posliinilautasilta ja joivat hienoimpia vuosikertaviinejä kristallilaseista. - He katselivat ikkunasta kaupungin valoja ja kuunsiltaa, joka liikehti kuin sula hopea tumman veden päällä. He huokasivat kenties näkymän kauneutta tietämättöminä eräistä toisista, jotka ihailivat samaa maisemaa. Nämä toiset nauttivat elämästään vähintään yhtä paljon, vaikka he paistoivat ruokansa nuotiolla ja söivät sen paljain käsin niin että rasva valui leukaa pitkin." (s.143)

Mina on nuori nainen, joka maailmalle päästyään alkaa etsiä itseään ja punnita vaihtoehtojaan. Hän ei tiedä, mitä hänen kannattaisi tehdä tulevaisuudellaan. Hän pelkää juuttuvansa paikoilleen ja tekevänsä vääriä valintoja. Professorin nuoruudenrakastettu Zofia puolestaan katsoo taaksepäin. Hän pohtii elettyä elämää ja asioita, mitä häneltä on jäänyt kokematta. Entä jos hän olisi valinnut toisin? Zofia on nokkela puhuja ja hillitty käytökseltään, kun taas Mina suhtautuu kaikkeen teinimäisen dramaattisesti. Hän kokee rakkauden ehdottomana ja ainutlaatuisena - vaatien toiselta mahdottomia. Hän on sekä välttelevä että omistushaluinen, sekä etäinen että mustasukkainen. Mina on erikoislaatuinen sekoitus sisukasta taskuvarasta ja naivia nuorta sankaritarta. Hän tekee lapsekkaita tempauksia tutustuessaan keikarimaiseen Jimmyyn ja tämän jengiläisiin, jotka vaikuttavat harmittomalta ja hauskalta sakilta, mutta ovat pohjimmiltaan oman edun tavoittelijoita ja katujen kasvatteja. Mina kasvaa kokemustensa myötä ja kantaa elämänsä haluamaansa suuntaan.

"- Luulen, että sinä olet oikein hyvä tässä maailman vanhimmassa pelissä, jota me pelaamme. Huijaa tai tule huijatuksi. Siinä pelissä pitää varoa polttamasta näppejään. Tai sydäntään. Sinä et ole vielä päättänyt, vai kuinka?" (s.156)

Haluaisin matkustaa kirjan kanssa ajassa taaksepäin ja ojentaa sen nuorelle itselleni, sillä juuri tällaisia kirjoja olisin siihen aikaan halunnut lukea. Kirjassa on taidokkaasti rakennettu juonikuvio, koukuttava rakkaustarina, hauskat sivuhenkilöt sekä eri genrejä yhdistelevä mystinen ja hieman synkkäkin maailma. Siinä on kaikkea, mistä pidän: taikuutta, teatteria, sirkusta ja historiaa. Mausteena runsas annos scifiä. Lopuksi ei voi muuta sanoa kuin että kirjan henkilöitä tulee ikävä. Etenkin Wiktoria ja Zofiaa!

"Zofia tuhahti.

- Tulin toivottamaan Minalle onnea näin ensi-iltana, hän sanoi.

- Miksi sitten hiiviskelet käytävillä kuin mikäkin salamurhaaja? Onko sinulla kenties tikari piilotettuna tuon mauttoman huivisi kätköihin?

- Wiktor Worowski, sinä se olet aina osannut puhua naisille!

- Ei minulla ole aikaa puhua sinulle. Minun on jo hetkisen päästä oltava näyttämöllä.

- Sinunko? Miksi ihmeessä? Jos ihmiset haluavat nähdä pölyyntyneen vanhan muumion, he voivat yhtä hyvin mennä museoon." (s.95)

Rakastan kirjan vanhanajan romantisoitua maailmaa, missä lyhdyt valaisevat tietä loisteliaaseen teatteriin, jossa maagiset taikurit esittävät uskomattomia temppujaan ja kauniit tanssijattaret liitelevät sulokkaasti näyttämön yllä. Katsomossa istuvat komeat herrasmiehet ja ylhäiset seurapiirinaiset, joukossaan huomaamattomat ja ovelat pikku varkaat. Ihailen Englannin tyyntä maaseutua, jossa rapistuvat kartanot elävät unohdettua elämäänsä palvelusväen tehdessä parhaansa vanhan rouvan viihtyvyyn takaamiseksi. Hypin innosta, kun verho nostetaan pois silmieni edestä ja näen sen takana loistavan, iäisyyteen johtavan tähtitaivaan. Ajat sekoittuvat keskenään. Tarut heräävät henkiin ja saavat uuden muodon. Legendat nousevat haudoistaan ja materia muuttaa muotoaan. Todesta syntyy valhetta ja valheesta muokataan totta. Silmänlumetta. Taikatemppuja. Viimeinen katoaminen. Kunnes uusi aika taas alkaa.

"- he voivat irrottaa hänen tietoisen mielensä ruumiista ja vangita sen ruumiittomana tietokoneen sisään. Vankilaan, jossa hän ei näe eikä kuule ja jossa hänellä on seuranaan vain omat ajatuksensa. Kuvittele, että haluaisit hakata vankilasi seiniä nyrkeilläsi, mutta sinulla ei olisi käsiä. Tai että haluaisit pyytää päästä ulos, mutta sinulla ei olisi edes suuta, jolla huutaa. Olisi vain... ikuisuus tyhjyydessä, josta ei ole poispääsyä." (s.279)