Kansallisbaletin Pieni merenneito

© Suomen kansallisbaletti, Sakari Viika

Voivatko saavuttamattomat unelmat käydä toteen? Vai ovatko ne tuomittuja särkymään? Onko mahdollista rakastaa jotakuta niin paljon, että uhraa omat unelmansa toisen puolesta?

Kävin lauantaina 26.1.2019 Suomen kansallisbaletissa katsomassa Pieni merenneito -baletin. Pääsin tilaisuuteen pyytämälläni ilmaisella medialipulla. Se oli tähän mennessä koskettavin, aistikkain ja kaunein näkemäni baletti. Silmäni sumenivat onnenkyyneleistä, kun eteeni avautui ääretön meri sulokkaasti liikkuvine merenneitoineen. Haukoin henkeäni hukkuneiden sielujen harhaillessa kyltymättöminä haaksirikkoutuneiden laivojen hylyissä. Pyyhin silmäkulmiani, kun todistin onnettomia kohtaloita tulitikkutytöstä pienen merenneidon katkeraan loppuun.

© Suomen kansallisbaletti, Sakari Viika

Baletti kertoi H. C. Andersenista, joka suunnitteli balettia. Hän ei huonon tanssitaitonsa vuoksi osannut ohjata tanssijoita, joten hän karkasi satamaan. Prinssi, joka oli saapunut seuraamaan balettia, meni kirjailijan perään, mutta putosi epäonnekseen mereen. Hän olisi hukkunut, jos pieni merenneito ei olisi auttanut häntä. Kirjailija halusi osata tanssia ja merenneito toivoi pääsevänsä prinssin maailmaan. Kaksikko meni yhdessä tapaamaan noitaa, joka toteutti heidän toiveensa, mutta otti heiltä vastineeksi heidän kalleimmat ominaisuutensa.

Minusta tuntui kuin olisin kurkistanut satuun sadun sisällä. Kuin tarina olisi tapahtunut limittäin toisen tarinan kanssa. Kirjailija käytännössä eli luomaansa satua ja käsitteli omia tuntemuksiaan sadun tapahtumien kautta. Hän oli kosketuksissa hahmojensa kanssa ja pyysi anteeksi, mitä hän heille joutui tekemään. Välillä hahmot lähtivät kulkemaan omia polkujaan, jolloin kirjailija yritti saada heidät palaamaan takaisin haluamaansa suuntaan. Tarinalla oli kuitenkin oma tahtonsa. Se vei mennessään sinne, minne sen oli tarkoitus mennä.

© Suomen kansallisbaletti, Sakari Viika

Baletin puvustus ylitti jälleen kerran itsensä. Mieleen jäivät kuninkaallisten kauniit leningit, ankkojen höyhenpeitteet, hukkuneiden repeytyneet ja levänpeittämät asusteet sekä tietenkin merenneitojen kimaltavat pyrstöt. Lavasteet olivat henkeäsalpaavat 3d-ulottuvuuksineen, mitkä avautuivat katsojille kahteen otteeseen 3d- eli taikalasien avulla. Musiikki oli niin kaunista, että olisin mielelläni halunnut kuulla sitä vielä edes hetken lisää. Kertojanääni piti koko esityksen kasassa ja kuljetti mukanaan. Tanssijoista ihanin oli ehdottomasti itse pieni merenneito eli Eun-Ji Ha. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin hänen tanssinsa. Ilja Bolotov toimi täydellisenä parina hänelle. Vierasmaalainen prinsessa Linda Haakana oli myös upea ja eläytyvä tanssija. Hänen eleitään, hassutteluaan ja kauniita liikkeitään oli ihana katsella. Teemu Tainio oli vakuuttava kirjailija H. C. Andersen.

Poistuessani salista kuulin ohimennen katsojien kommentteja. Eräs äiti yritti parhaansa mukaan vastata tyttärensä tiedusteluihin, miksi prinssi valitsi prinsessan pienen merenneidon sijasta. Hän kertoi, kuinka prinssi piti pientä merenneitoa ihanana ystävänään. Toinen äiti oli hyvillään, että baletissa näkyi ainakin ohimennen muitakin satuja, sillä se antaisi hyvän mahdollisuuden lukea kyseiset sadut uudelleen iltasatuina. Hänen tyttärensä pohti, miksi ihmiset eivät ostaneet tulitikkutytön kauppaamia tulitikkuja. Äiti totesi siihen, että ihmiset olivat itsekkäitä eivätkä osanneet ajatella asiaa pidemmälle. Pieni merenneito jäi varmasti jokaisen katsojan mieleen pitkäksi aikaa ja viritti kotona seikkaperäisiä keskusteluja maailmasta, ihmisistä ja unelmista.