Marika Riikosen omakohtainen kirja toimii voimakkaana yksinolon puolustuspuheena. Kyse on ihmisen perustarpeesta. Monilla jopa elinehdosta. Yhden hengen talouksia on vuoden 2022 lopussa ollut 1,3 miljoonaa, ja luku on kasvava.
"Yhteiskuntamme ei kuitenkaan ymmärrä vapaaehtoista, haluttua yksinoloa." (s.8)
Kirjassa kerrotaan, kuinka yksin olosta ja yksin asumisesta on kirjoitettu ja kuinka siitä on puhuttu. Yksin olemiseen ja asumiseen on liitetty toinen toistaan kummallisempia negatiivisia sanoja ja väitteitä. Toisaalta suomen kielessä ei edes ole kunnollisia sanoja kuvaamaan aihetta.
"Väite itsekkyydestä on puhdasta vallankäyttöä ja vaientamista." (s.50)
Kirjassa kuvailtu maailma on hämmentävä ja ahdistava. Sukulaisia, jotka eivät kunnioita yksin asuvan aikuisen rajoja. Media, joka luo yksin asuvasta negatiivisen mielikuvan. Työyhteisö, joka syrjii, ja yhteiskunta, joka evää tuet yksin asuvilta. Kirjasta huokuu häpeä, katkeruus ja tunne joukkoon kuulumattomuudesta. Tunne, että ei ole tullut kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.
"Toisinajattelua on vuosisatojen varrella koetettu estää kaikin keinoin." (s.69)
Koen, että tärkeintä yksinasuvana on osata pitää kiinni omista rajoistaan ja oikeuksistaan. Minulla on lupa olla oma itseni ja siten myös esimerkki lapsille ja nuorille itsellisestä ihmisestä. Minä teen oman elämäni valinnat. Minä elän elämääni.
"- ei pidä aliarvioida tarvetta löytää esikuvia, jotka tukevat, inspiroivat ja syventävät omia valintoja. Tarvetta ei välttämättä edes tiedosta." (s.79)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!