Kaarle XI:n itsevaltiuden aikaisessa Ruotsin valtakunnassa menehtyi vuosien 1695 ja 1696 aikana nälkään 25-30 prosenttia suomalaisista. Tutkimuksen mukaan hätätilanteeseen jouduttiin monien eri syiden vuoksi. Ensinnäkin sää oli kylmimmillään 1600-luvulla, mikä esti maanviljelyn, jonka kehittämiseen ei osoitettu ollenkaan resursseja. Hätäviljan tuonti oli mahdotonta pimeyden, myrskysäiden, teiden puuttumisen ja meren jäätymisen vuoksi. Riskejä otettiin, mikä johti haaksirikkoihin, viljan menetykseen ja märän viljan syömisestä aiheutuneisiin sairauksiin. Hätäviljaa ei oikeastaan edes ollut, sillä Baltia ja Viro kärsivät myös nälänhädästä. Ihmisten ruokavalio perustui leipään eikä mahdollisesti myynnissä ollutta viljaa ollut kaikilla varaa ostaa. Säätyläiset eivät saaneet ostaa talonpojille suunnattua kruunun viljaa, vaan heidän piti hankkia viljaa kauppasuhteiden avulla. Ihmiset söivät hätäruokaa kuten pettua, suovehkaa, sammalta, akanoita ja olkia. Ilmaston muuttuessa Portugalista ja Ranskasta sai heikosti suolaa, joten sen avulla ei voinut säilöä ruokaa. Kylmyyden vuoksi riistaa, kalaa ja marjoja oli vähän. Sitä paitsi talonpojat, joiden täytyi maksaa verot maataloudella, eivät voineet yhtäkkiä muuttua metsästäjä-keräilijöiksi.
"Nälänhädästä tuli raamatulliset mittasuhteet saanut murhenäytelmä -" (s.233)
Itsevaltiuteen perustuva järjestelmä on suunniteltu toimimaan säntillisesti ja vakaissa olosuhteissa. Ihmiset elävät silloin maailmassa, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tarkkaan määrätyt tehtävänsä. Ruotu- ja määräjakoislaitos ei toiminut kriisitilanteissa. Virkamiehet eivät uskaltaneet toimia oma-aloitteisesti, ja kruunu ei halunnut hellittää säädöksistään. Hidas tiedonkulku ja ajalle tyypillinen asioiden liioittelu estivät avun saamisen ainakaan ajoissa. Nälkää näkevät ja työhön kykenemättömät ihmiset joutuivat hylkäämään talonsa. Kylät autioituivat ja pellot jäivät hoitamatta. Irtolaisuus oli lainvastaista, mutta käytännössä kerjäläisiin suhtauduttiin sallivasti ja heille tarjottiin ruokaa ja yösija. Talouspolitiikka perustui talonpoikien paikallaan pysymiseen. Heitä ei kuitenkaan voitu tunnistaa henkilölisyyspapereiden puuttumisen vuoksi. Kirkon tehtävänä oli pitää kirjaa ihmisistä, mutta taloista lähdettyään ihmiset saattoivat muuttaa identiteettiään ja kulkea Venäjälle asti. Kruunu menetti näin ollen verotulonsa, joilla sotaan valmistautuva valtio ylläpitäisi armeijaa. Tiloista riippuvaiset upseerit, sotilaat ja virkamiehet joutuivat kriisiin.
"On selvää, että kruunu katsoi raamatulliseksi velvollisuudekseen pitää huolta kansansa heikoimmista jäsenistä. Tapa, jolla se tehtiin, oli perin epälooginen." (s.99)
Suuren nälänhädän aikaisessa maailmassa oli uskonsotia, noitavainoja, tieteen kehitystä ja barokin raskasmielisyyttä. Mielen sairauksista puhutuin oli melankolia. Vaeltamaan lähteneet köyhät, nälkää näkevät ja sairaat ihmiset levittivät kulkutauteja. Ruotsissa harjoitettiin luterilaista puhdasoppisuutta. Suureen nälänhätään liitettiinkin huonoja ennusmerkkejä. Jumalan katsottiin rangaisseen syntisiä. Ruotsi osoittautui kaikesta huolimatta vahvaksi valtioksi, jonka rakenteet pitivät. Yhteiskuntarauha järkkyi vain Karjalassa, jossa talonpojat kapinoivat ja tekivät ryöstöretkiä hoveihin. Yksittäisiä murhia ilmeni. Oikeuslaitos tuomitsi lainrikkojat. Kansa maksoi veronsa ja huolehti ruotuväen palkoista. Valtio oli joka tapauksessa voimavaroihinsa nähden liian suuri.
"Niin Runebergin kuin modernin mediankin harrastama nälän uhrien säälivä romantisointi häivyttää taakseen nälänhädän rumuuden ja sen, miten julmiksi, itsekeskeisiksi ja piittaamattomiksi nälän uhrit itse muuttuvat." (s.117)
Kaarle XI muistetaan etenkin nationalistisessa historiankirjoituksessa reduktion toteuttajana ja talonpojan pelastajana. Hän keskittyi metsästämiseen ja sotajoukkoihin. Hänellä oli vaimo Ulrika Eleonoora ja seitsemän lasta, joista neljä kuoli pienenä. Ajat alkoivat muuttua, kun kuningas kuoli sairauteen ja kun kuninkaanlinna paloi. Kuninkaan poika Kaarle XII kruunasi itsensä 15-vuotiaana itsevaltaiseksi kuninkaaksi. Kaarle XI:n toiminta katkeroitti aristokratian. Kuninkaan kuoltua holhoojahallitus syytti nälänhädästä varakkaampia asukkaita, jotka eivät hallituksen mukaan osoittaneet laupeutta köyhiä kohtaan. Rikkailta kerätyt varat jaettiin köyhille jumalanpalveluksen jälkeen. Sadot parantuivat, tilat toipuivat, uusperheet muodostuivat ja syntyvyys nousi. Vuonna 1701 suomalaiseen virsikirjaan otettu suvivirsi raikasi kirkoissa.
"- itsevaltias oli vastuussa vain Jumalalle." (s.212)
Suuri Pohjan sota alkoi talvella 1700, kun Tanska, Puola, Saksi ja Venäjä aloittivat sodan Ruotsia vastaan. Suomalaiset kokivat venäläismiehityksen vuosien 1714-1721 aikana, mitä myöhemmin kutsuttiin nimityksellä Isoviha. Ihmiset saivat seurakseen myös ruton.
"- niin ylhäiset kuin alhaisetkin uskoivat Jumalan vihan laskeutuneen valtakunnan ylle." (s.233)
Suomen historian synkimmät ajat on kuvattu seikkaperäisesti Mirkka Lappalaisen kirjassa. Vuosisatojen takaisia tapahtumia on haastavaa yrittää ymmärtää nykyihmisen käsityskyvyllä, mutta yllä kirjoitettu teksti yrittää parhaansa. Hämmentävät ajanjaksot kiehtovat yleensä eniten. Varsinkin kun niihin liitetään nykyaikana tuntemattomia uskomuksia kuten noituus. Kunpa kyseessä olisi kirjasarja, joka seuraisi suomalaisia eri tilanteissa eri aikakausina, sillä niin kiehtovasti Lappalainen kuvaa aikakautta. Ainakin häneltä löytyy lisää 1600-lukua kuvaavia kirjoja, joihin on tartuttava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!