Agatha Christie: Hiirenloukku

Kolme sokeaa hiirtä tarinassa vastanainut Davisin pariskunta perustaa perintökartanoon Monkswell Manor täysihoitolan. Sinne saapuu lumipyryn keskeltä neljä vierasta: rouva Boyle, majuri Metcalf, herra Wren ja ulkomaalainen herra Paravicini. Ei aikaakaan kun täysihoitola on lumen saartama. Radiossa ilmoitetaan, että nainen on murhattu Lontoossa. Kolme sokeaa hiirtä juosta vilistää. Berkshiren poliisista saapuu hiihtäen ylietsivä Trotter ilmoittamaan, että poliisin saaman vihjeen mukaan murhaajan seuraava uhri on täysihoitolassa. Mutta niin on murhaajakin. Vaan tämäpä leikkasi hännät poikki.

Tarina on jännittävä. Agatha Christie taitaa suljetun paikan mysteerin. Kiehtovinta tarinassa on hyytävä lastenloru kolmesta hiirestä. Lorua on käytetty ansioituneesti tehokeinona myös kirjassa Eikä yksikään pelastunut, mikä on lempikirjani. Täytyy todeta, että loppuratkaisu ei tällä kertaa onnistunut yllättämään. Sen verran on tullut näitä kirjoja luettua.

Mittanauhamurha on lyhyt tarina murhatapauksesta, jonka neiti Marple ratkaisee kiinnittämällä huomiota niinkin pieneen asiaan kuin nuppineulaan. Täydellisen palvelijan tapaus on kerta kaikkiaan nerokas. Neiti Marple on selvillä rikoksesta ennen kuin se on edes tehty. Asettelu on kiehtova. Kaksi ikäneitoa asuvat vuokra-asunnossa. Toinen heistä makaa luulosairaana vuoteessa ja toinen vastaa pyyteettömästi sisarensa jokaiseen oikkuun. Talonmiehen tapaus kertoo tohtori Haydockista, joka antaa käsikirjoituksensa neiti Marplen luettavaksi. Tarinassa tuhlaajapoika palaa kotikyläänsä morsian mukanaan. Talonhoitaja pelottaa naista kirouksillaan. Lopulta joku kuolee. Neiti Marple tulkitsee sen murhaksi. Lopussa fiktio kohtaa faktan. Huoneisto neljännessä kerroksessa on tarina seurueesta, joka saapuu yöllä takaisin huoneistoon, mutta se onkin alakerran naapurin ja siellä on ruumis. Hercule Poirot ilmestyy yläkerran huoneistosta ratkomaan tapausta. Johnnie Waverlyn seikkailu kertoo lapsen kidnappauksesta, jonka Hercule Poirot tietysti ratkaisee Hastings seuranaan. Kaksi tusinaa mustarastasta on tarina miehestä, joka ruokailee ravintolassa joka tiistai ja torstai, mutta yhtäkkiä hän ilmestyy paikalle myös maanantaina, minkä jälkeen ei enää koskaan. Hercule Poirot tutkii murhatapausta ja on erityisen kiinnostunut siitä, mitä mies on syönyt. Lemmen salapoliisit kertoo tapauksesta, jossa mies löydetään murhattuna. Paikalla olijat ovat hanakoita tunnustamaan syyllisyytensä suojellakseen toisiaan, mutta kuka on oikea syyllinen.

Nokkelasti kirjoitettuja tarinoita, jotka lukee nopeasti, kun haluaa kiihkeästi tietää murhaajan henkilöllisyyden. Onko syyllinen rakastajatar? Tuomari? Keittäjä? Vai tietenkin hovimestari? Agatha Christien kirjoittamat tarinat ovat ihanaa todellisuuspakoa vanhahtavaan brittiläiseen maailmaan, jossa murhatapauksista keskustellaan tunnekuohun vallassa pitsiliinoja leyhytellen.

Mirjami Siren: Kaupunki ilman koteja

Kipinä ja Vanamo ovat pakomatkalla isänsä Jalavan kanssa. Airepolis on totalitaristinen valtio, joka pakottaa kansalaisensa vaihtamaan joka päivä asumusta, tuottamaan innovaatioita luovuuskuutioissa ja panostamaan luovuuteen valtion hyväksi. Ihmiset vastaanottavat salassa leveästi elävältä valtion johdolta disinformaatiota, mikä ohjailee heidän toimintaansa ja pyrkii vaikuttamaan heidän mielipiteisiinsä.

Juonivetoinen tarina alkaa heti toiminnalla ja keskittyy kuvaamaan jännittävää vastarintaliikettä. Aikuisten kokemat haasteet saavat yllättävän paljon tilaa. Jalavan sisko kärsii alkoholismista, ystävä kiellosta harjoittaa uskontoa ja naisystävä epävakaista oloista synnyttää lasta. Kukaan ei saa ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Kipinän ahtaan paikan pelon kuvaus on koskettava. Hän on muutenkin sympaattinen henkilö, joka huolehtii kanssaihmisistään. Tarinan tunnelma on uhkaava. Solmu perheen ympärillä kiristyy kiristymistään. Valitettavasti tarina on omaan makuuni liian toisteinen.

Olen aikoinaan lukenut kaikki mahdolliset dystopiat, joten kirja on siinä mielessä mukava paluu tuttuun maailmaan.

Kristina Ohlsson: Ihmissuden salaisuus

12-vuotias Herbert seikkailee tällä kertaa ihmissusien seurassa. Eldsalassa mystiset metsäpalot riehuvat, linnut häviävät ja jokin otus ulvoo. Pikkukaupunki on erityinen paikka, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Tarina on edelleen sopivan jännittävä nuorille lukijoille. Ihmissusi mysteerin selvittämisen lisäksi Herbert on edelleen huolissaan isoisästään, jonka vointi on huononemaan päin. Herbertin isoveli Fabian on toki tukena ja turvana, mutta mitä sitten tapahtuu, jos veli muuttaa pois Eldsalasta.

Olisin kaivannut ihmissusiin perinteisempää otetta. Järvessä asuvat vesisudet tuntuvat todella kaukaa haetuilta. Toivottavasti Kristina Ohlssonin nuorten kauhukirjat toimivat paremmin varsinaiselle kohderyhmälle.

Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo

Hedy ja Spencer viettävät joulua isoisänsä luona, sillä heidän vanhempansa ovat työmatkalla. Taikurina toimineen isoisän talo on täynnä jännittäviä esineitä, joihin ei ole lupa koskea. Isoisä on yksineläjä, sillä hänen vaimonsa katosi pieleen menneen taikatempun vuoksi. Hedy ja Spencer saavat jännitystä elämäänsä, kun isoäiti alkaa lähettää heille viestejä. Ikkunan huuruun ilmestyy kirjaimia ja jääkaappimagneetit asettuvat lauseen muotoon. Isoisä ei halua muuta kuin sulkea tapahtumilta silmänsä ja elää synkässä mielialassaan.

"Hänen tuijottaessaan valokuvaa näkymätön sormi kirjoitti pölyyn sanat: ETSI MINUT." (s 30)

Lastenkirjoissa on usein tarina, jossa aikuiset ovat murheellisia ja lasten tehtävänä on pelastaa sekä itsensä että aikuiset. Lasten tehtävä ei ole kantaa aikuisten huolia eikä pelastaa maailmaa. Mielestäni olisi kiinnostavaa kuulla, mikä ajatus tarinatyypin taustalla on.

"Mehän yritetään auttaa häntä. Hän tulisi niin onnelliseksi, jos me löydettäisiin isoäitimme." (s.66)

Tarina on kaiken kaikkiaan kummallinen ja epätasapainossa. Kirjan parhaat hahmot ovat hirvenpää ja karhuntalja. Oivallinen kaksikko. Heidän toverillinen sanailunsa on huvittavaa luettavaa. Isoisän taloon mahtuu kokonainen taikamaailma. Sieltä löytyy taikaesineitä joka lähtöön vähän kuin Harry Potter kirjoista tutulla Iskunkiertokujalla, jonka liikkeet ovat erikoistuneet pimeään taikuuteen. Kirjaa voikin suositella taikamaailman ystäville.

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Brynn Callagherin opettaja murhattiin neljä vuotta sitten, mutta tekijää ei ole vieläkään saatu kiinni. Ruumiin löysi joukko koulun nuoria, joista yksi oli Brynnin ystävä Tripp. Heidän välinsä menivät poikki, kun poika levitti tytöstä juoruja. Nyt koulu on päättänyt rakennuttaa edesmenneelle opettajalle muistolehdon. Brynn ja Tripp kohtaavat joutuessaan työskentelemään yhdessä projektin parissa. Brynn päättää nuuskia vanhaa murhatapausta varsinkin, kun aloitti työharjoittelun true crime -podcastissa. Mitä opettajan murhan aikaan todella tapahtui? Tietääkö Tripp enemmän kuin on kertonut?

"'Kaksi kuukautta tämän kuvan ottamisen jälkeen William Larkin oli kuollut. Joku surmasi hänet kivellä metsässä Saint Ambrosen takana. Kolme luokkatoveriani löysi ruumiin.'" (s.15)

Nuortenkirjassa on jännitystä ja romantiikkaa. Se käsittelee murhatapauksen ohella luokkaeroja ja haastavia ystävyys- ja perhesuhteita. Tarina kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, sillä sekä Brynn että Tripp pääsevät ääneen. Parasta kirjassa onkin kyseiset nuoret ja heidän ajatuksensa ja kokemuksensa. Loppuratkaisua en olisi osannut arvata.

"Ohikiitävän hetken ajan on kuin olisimme jälleen kavereita ja nauraa räkättäisimme hänen keittiönpöytänsä ääressä läksyjä tehdessämme." (s.96)

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Silolan perheessä syödään hillovoileipää. Rahaa löytyy rakkauden kustannuksella. Esitetään olevan parempia kuin ollaan. Unohdetaan itsensä rakastaminen ja hyväksyminen sellaisena kuin on. Silolan perheessä heikkouteen suostuminen ei ole vaihtoehto.

"Kaikilla hillonsyöjillä on paha olo, jatkuva väsymys, niin kova nälkä että sattuu, vaikka on juuri vetänyt hilloa -" (s.9)

Miina Supinen on osannut kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka ovat sekä epämiellyttäviä että sympatioita herättäviä. Silolan perheenjäsenet eivät kertakaikkiaan ole sinut itsensä kanssa. Heillä on hankalaa olla omassa kehossaan. He kaipaavat hyväksyntää taholta, jota eivät itsekään osaa määritellä. He sulkevat silmänsä, tukahduttavat tunteensa ja piilottavat tarpeensa. Heille syntyy pakkomielteitä, joilla he pyrkivät valheelliseen kontrolliin. Äiti Katriina sisustaa perheelle kulissia, isä Launo katoaa musiikkiin sekä töissä kapellimestarina että kotona soittimen ääressä - mikään maallinen tai lihallinen ei kosketa häntä, tytär Astra on syömishäiriöinen ja harrastaa rajuja petipuuhia lukuisten miesten kanssa, poika Silmu on ylipainoinen ja aloittaa kehonrakennuksen ja pikkuinen Pelagia saa tahtonsa läpi pissaamalla nelivuotiaan tarmolla housuihinsa.

"Hillonsyöjä menee ottamaan toisen hillovoileivän." (s.9)

Tragikoominen ja ronskisti kirjoitettu tarina sisältää syvällisiä pohdintoja. Onko ihmisen pakko pitää itsensä kurissa? Onko se ainoa keino saada kanssaihmisiltä hyväksyntää? Voisiko vain olla oma itsensä? Miten häpeästä voi vapautua?

"'Totta kai minä olen tavallinen ja sinä olet tavallinen ja kaikki on ihan tavallisia ja vitt* nakit ja muussi! Se on kaikki teeskentelyä!'" (s.281)

George Orwell: Eläinten vallankumous

Maatilalla koittaa uudet ajat, kun eläimet päättävät toteuttaa vallankumouksen. Alkoholille perso isäntä saa juosta renkiensä kanssa pakoon. Eläimet kirjoittavat tasa-arvoiset käskyt ja tekevät yhdessä valtaamansa maatilan töitä elantonsa eteen. Paitsi että siat ovat kokouksissa aina niitä, jotka keksivät päätöksiä. Aivotyötä tekevinä ne määräävät itselleen enemmän ruokaa syötäväksi. Ei kestä kauan, kun eläimet saavat huomata, että 'toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset'.

"Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme." (s.14)

Tykästyin eniten ikiaikaiseen aasiin, joka on  nähnyt ja kokenut elämää sen verran kauan, että ympäröivät tapahtumat eivät häntä hetkauta. Elämä kulkee sykleissä. Kaikki tapahtumat kulkevat aina samaa rataa, joten jonkin ajan kuluttua päästään taas samaan kohtaan, mistä edetään taas samaan lopputulokseen. Aasi ymmärtää, että ympäröivään maailmaan ei voi vaikuttaa, joten on vain elettävä rauhallisesti omaa elämää. Ei se siitä miksikään muutu.

"Vanha Benjamin, aasi, ei näyttänyt muuttuneen lainkaan Vallankumouksen jälkeen. Se teki työnsä samaan hitaaseen jääräpäiseen tapaansa kuin Jonesinkin aikaan, ei koskaan vältellyt mitään eikä myöskään koskaan tarjoutunut vapaaehtoisesti ylimääräiseen työhön. Vallankumouksesta ja sen tuloksista se ei koskaan ilmaissut mielipidettään." (s.32-33)

Kyseessä on poliittinen satiiri Venäjän vallankumouksesta vuodelta 1945. Tarinaa voi tulkita myös kuvauksena virheellisen tiedon levittämisestä. Toki myös eläinten oikeuksien puolustuspuheena. Nykyaikana tarinasta voi nähdä vallanhimon yhdistettynä nykypäivän johtajiin ja tapahtumiin. Valitettavan ajankohtainen kirja edelleen.

"Sinisilmäinen idealisti joutui ensi kerran vastatusten sen tosiasian kanssa, että totalitaarinen propagandakoneisto saattoi jauhaa mistä tahansa tapahtumasta sellaista poliittista totuutta kuin sen haltijat halusivat ja levittää sitä menestyksellisesti niinkin demokraattiseen maahan kuin Englantiin." (s.4)

Kristina Ohlsson: Kivienkelit

Simona on kylässä isoäitinsä luona. Talossa tapahtuu kummia. Puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat asentoa, eräästä huoneesta kuuluu askelten ääniä ja mummin vanha kasettinauhuri toistaa pelottavia viestejä. Simona pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin paikalle selvittämään mysteeriä. Osaisiko naapurissa asuva Ivan kertoa jotain nauhurin alkuperästä? Mitä kalastusmajan Siri tietäisi patsaista?

"Kuului narinaa. Simonaa pelotti niin paljon että hän unohti hengittää." (s.76)

Simonan isoäiti alkaa jo olla vanha ja sairas. Vierailun aikana hänen vointinsa huononee. Simona kiirehtii arvoituksen ratkaisemista ennen kuin on liian myöhäistä. Tarina opettaa hetkessä elämistä. Asiat olisi hyvä käsitellä aikanaan sen sijaan että sukutaakat siirretään seuraaville sukupolville.

"Suremisessa kaikkein rasittavinta oli se, että silloin jäi ihan yksin." (s.55)

Tarina on toki jännittävä omituisten tapahtumien vuoksi, mutta ennen kaikkea surumielinen. Simona joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että hänen isoäitinsä elää elämänsä loppupuolta. Tarinan lopussa vallitsee yhteisöllisyys, ymmärrys ja rauha. Kirja sopii varmasti vertaistueksi varhaisnuorille, joiden isovanhemmat saattavat olla samassa tilanteessa kuin Simonan isoäiti. Kuolema tuntuu selittämättömältä ja pelottavalta, mutta ennen sitä vallitsee onneksi elämä. Aurinkoinen kesä, kavereita ja jäätelöä.

"Kyllähän kaikkien piti kuolla. Ongelmana oli vain se, että jotkut kuolivat aivan liian aikaisin." (s.55)