Mia Couto: Plumeriaveranta

Ermelindo Mucanga asuu vaeltavana henkenä omassa haudassaan. Hänen on mentävä jonkun elävän, mutta pian kuolevan ihmisen kyytiin, jotta hän voisi kuolla kunnolla. Ermelindo asettuu poliisikomisario Izidine Naitaan, joka tutkii parhaillaan vanhainkodin johtajan murhaa. Vanhainkoti sijaitsee entisessä siirtomaavallanaikaisessa linnoituksessa. Kuulusteltavat vanhukset kertovat jokainen oman versionsa tapahtumista. He tarinoivat tarinoimisen riemusta. Heistä on mukavaa saada viimein huomiota. Kukaan ei käy katsomassa heitä muuten kuin aikeenaan varastaa heiltä. He ovat omien sanojensa mukaan joutuneet kärsimään sota-ajan ja nyt he kärsivät rauhan aikaa.

"Jokaisella on omat murheensa, jotka ovat suurempia kuin maailma." (s.95)

Mosambik elää itsenäisyyden jälkeistä aikaa, mutta siirtomaavallan aika muhii edelleen mielessä. Vanhainkodissa asuu sekä mustia että valkoisia ihmisiä, jotka miettivät, miten suhtautuivat toisiinsa ennen ja miten toimivat toistensa kanssa nyt. Kirjassa ovat esillä perinteet, myytit ja uskomukset, mutta ennen kaikkea tarinat omasta itsestä ja millaiseksi itsensä kokee. Toive, että jäisi tarinana elämään, eikä unohtuisi pimeyteen.

"Nämä vanhukset ovat se menneisyys, jota te tukahdutatte sisimmässänne. Nämä vanhukset muistuttavat teitä siitä mistä te olette lähtöisin..." (s.88)

Kirjan teksti tuntui haastavalta. Siihen oli keskityttävä kaikin voimin, mutta silti saattoi pudota kärryiltä. Minua kiinnosti, ehtiikö poliisikomisario ratkaista murhan ennen kuin hän itse kuolee. Jännitin, mikä kohtalo häntä itseään odottaa. Koin lukiessani olevani maagisen, tihenevän sumun keskellä. Kaikkialle, mihin katsoin, oli mahdollinen kuolema vastassa. Sumussa saattoi astua miinan päälle, hukkua mereen, tippua kalliolta alas tai joutua hyökkäyksen kohteeksi. Vanhukset odottivat kuoleman rajamailla, ja Ermelindo laski päiviä oman henkivaelluksensa loppuun. Izidine luuli olevansa paikalla vain työasioissa, mutta joutuikin jonon jatkoksi.

"Koko tämä maailma tekee kuolemaa" (s.68)