Pajtim Statovci: Tiranan sydän

1990-luvun Albaniassa asuvat Bujar ja Agim jättävät kotinsa ja lähtevät tavoittelemaan parempaa tulevaisuutta. He iloitsevat vapaudesta kevein sydämin, vaikka kantavatkin harteillaan kommunistisesta diktatuurista vasta vapautuneen synnyinmaansa taakkoja. He muistavat isiensä kertomat muinaiset ylistystarinat ja Albanian nykyisen häpeää tuottavan rappion. He halajavat jonnekin, missä heidät nähdään yksilöinä ilman ulkopuolelta asetettuja määritelmiä.

"Yritin saada myös Agimin ymmärtämään sen, että on keskityttävä siihen mihin voi vaikuttaa sen sijaan että suree sitä mihin ei voi, ei kannata ajatella sitä että jonain päivänä kaikki kuitenkin tuhoutuu." (s.181)

Kirjan tarina on arvoituksellinen ja kiehtova. Se on traaginen, mutta jollain tasolla toiveikas, sillä koskaan ei saisi antaa periksi, vaan aina voi yrittää uudestaan. Uusi maa, uusi nimi ja uudet epätoivoiset teot. Kirjassa etsitään totuutta, mutta juututaan valheiden verkkoon. Tarina kuljettaa lukijansa ihmisyyden halki ja maailman ympäri poiketen Suomessakin asti. Mistään ei löydy täydellistä ymmärrystä. Kaikkialla vallitsee suunnaton ulkopuolisuuden tunne. Etsintä on loputon. Löytyisikö hyväksyntä lopulta omasta sisimmästä?

"Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?" (s.34)

Kirjassa pohditaan sukupuolta, kansallista identiteettiä ja minuuden määrittelyä. Miltä esimerkiksi tuntuu matkustaa miehen passilla, kun pukeutuu naisen vaatteisiin? Millaista on tulla joka päivä määritellyksi erilaiseksi, irralliseksi ja ulkopuoliseksi? Kirja käsittelee äärimmäistä köyhyyttä suhteessa etuoikeutettujen elämään. Miltä tuntuu, kun joutuu pelkäämään omien ihmisoikeuksiensa puolesta? Kirja on sisällöltään runsas ja väkivaltaisen tunteikas. Päässä suhisee ajatusten pyörremyrsky. Varsinkin arvoituksellisen lopun vuoksi.