Boyne, John: Poika raidallisessa pyjamassa
Julkaistu: 2009
Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia.
Tarina alkaa siitä, kun 9-vuotiaan Brunon perhe muuttaa Berliinistä Puolaan isän työn perässä. Bruno ei ymmärrä isän työstä muuta kuin että se on hyvin tärkeää ja että heidän luonaan käy tärkeitä vieraita. Hän kummastelee ikkunasta näkyvää maisemaa piikkilanka-aitoineen ja pyjamapukuisine ihmisineen. Hän päättää lähteä tutkimusmatkalle ja kohtaa aidan toisella puolella istuvan samanikäisen Shmuelin.
Kirja kertoo siis natsiupsteerin pojan ja keskitysleirillä olevan juutalaispojan ystävyydestä. Tapahtumat kuvataan lapsen silmin katsottuina, jolloin ne aiheuttavat lapsenomaista ihmetystä. Lapsi suhtautuu hyvin viattomasti kaikkeen eikä ymmärrä, kuinka vakavista ja vaarallisista asioista on kysymys. Lukiessani kirjaa aivoni kirkuivat lapsia pakenemaan, vaikka tiesinkin, että tällaisesta aiheesta kirjoitettu kirja ei voi päättyä muutoin kuin onnettomasti. Kirosin mielessäni loppuratkaisua, joka oli ehkä vedetty hieman liian yli. Aivan kuin kirjailija olisi halunnut jollain tavalla kostaa natseille tappamalla heidän puolellaan olleen viattoman lapsen... Mietin, miksi Shmuel oli niin kamala lapsi, että halusi ystävänsä tulevan omalle puolelleen aitaa? Ei hän voinut olla niin tyhmä, ettei tiennyt, mitä aidan sillä puolella tapahtuu. Kyllä hänen on ollut pakko nähdä, kuinka monia kidutettiin tai jopa ammuttiin tottelemattomuudesta tai liian hitaasti etenemisestä. On hänen ollut pakko kuulla aikuisten puheet poltetun ruumiin hajusta. Ja muutenkin aidan sillä puolella nähtiin vain nälkää. Ei se olisi ollut hyvä leikkipaikka. Miksi Shmuel ei sen sijaan lähtenyt Brunon puolelle aitaa leikkimään? Kaikin puolin raivostuttava loppu, mutta ehkä sen oli tarkoituskin olla sellainen, koska todellisissa juutalaisvainoissa ei ole muita kuin järjettömiä tapahtumia.
Tartuin kirjaan tietäen, mistä se kertoo - varsinkin kansikuvan perusteella, joten kirja oli omalla kohdallani yllätyksetön. Pidin siitä silti, sillä se kertoo yhden näkökulman näihin kamaliin tapahtumiin.
Kirja oli koskettava ja historiallinen, mutta loppuratkaisu ei ollut kovin uskottava, vaikka olikin mieltä ilkeällä tavalla kutkuttava.
Julkaistu: 2009
Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia.
Tarina alkaa siitä, kun 9-vuotiaan Brunon perhe muuttaa Berliinistä Puolaan isän työn perässä. Bruno ei ymmärrä isän työstä muuta kuin että se on hyvin tärkeää ja että heidän luonaan käy tärkeitä vieraita. Hän kummastelee ikkunasta näkyvää maisemaa piikkilanka-aitoineen ja pyjamapukuisine ihmisineen. Hän päättää lähteä tutkimusmatkalle ja kohtaa aidan toisella puolella istuvan samanikäisen Shmuelin.
Kirja kertoo siis natsiupsteerin pojan ja keskitysleirillä olevan juutalaispojan ystävyydestä. Tapahtumat kuvataan lapsen silmin katsottuina, jolloin ne aiheuttavat lapsenomaista ihmetystä. Lapsi suhtautuu hyvin viattomasti kaikkeen eikä ymmärrä, kuinka vakavista ja vaarallisista asioista on kysymys. Lukiessani kirjaa aivoni kirkuivat lapsia pakenemaan, vaikka tiesinkin, että tällaisesta aiheesta kirjoitettu kirja ei voi päättyä muutoin kuin onnettomasti. Kirosin mielessäni loppuratkaisua, joka oli ehkä vedetty hieman liian yli. Aivan kuin kirjailija olisi halunnut jollain tavalla kostaa natseille tappamalla heidän puolellaan olleen viattoman lapsen... Mietin, miksi Shmuel oli niin kamala lapsi, että halusi ystävänsä tulevan omalle puolelleen aitaa? Ei hän voinut olla niin tyhmä, ettei tiennyt, mitä aidan sillä puolella tapahtuu. Kyllä hänen on ollut pakko nähdä, kuinka monia kidutettiin tai jopa ammuttiin tottelemattomuudesta tai liian hitaasti etenemisestä. On hänen ollut pakko kuulla aikuisten puheet poltetun ruumiin hajusta. Ja muutenkin aidan sillä puolella nähtiin vain nälkää. Ei se olisi ollut hyvä leikkipaikka. Miksi Shmuel ei sen sijaan lähtenyt Brunon puolelle aitaa leikkimään? Kaikin puolin raivostuttava loppu, mutta ehkä sen oli tarkoituskin olla sellainen, koska todellisissa juutalaisvainoissa ei ole muita kuin järjettömiä tapahtumia.
Tartuin kirjaan tietäen, mistä se kertoo - varsinkin kansikuvan perusteella, joten kirja oli omalla kohdallani yllätyksetön. Pidin siitä silti, sillä se kertoo yhden näkökulman näihin kamaliin tapahtumiin.
Kirja oli koskettava ja historiallinen, mutta loppuratkaisu ei ollut kovin uskottava, vaikka olikin mieltä ilkeällä tavalla kutkuttava.
Tänä vuonna kiinnostuin toisesta maailmansodasta. Aiemminkin olen kyllä aiheesta lukenut, nyt vain vähälle aikaa enemmän. Olen lukenut Markus Zusakin Kirjavarkaan, Anne Frankin päiväkirjan, Anthony Doerrin Pulitzer-palkitun Kaikki se valo jota emme näe, Audrey Mageen Sopimuksen ja lukupinossa odottelee vielä Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan, Hans Falladan Yksin Berliinissä ja esittelemäsi Boynen teoskin sieltä löytyy.
VastaaPoistaKirjavaras on aivan ihana. Voin suuresti suositella. Etenkin Zusakin päätös kertojaäänestä hurmaa. Pidin myös Doerrista, joka on ehkä tämän vuoden aikuisille suunnatun mainstream-käännöskirjallisuuden the one and only jalustalle nostettava yksilö. Tarinassa on myös eteeristä, jopa fantasiaan kallellaan olevaa tunnelmaa, ilman, että siinä edes on mitään vahvasti siihen suuntaan viittaavaa.
Poista