16-vuotias Aani elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä on tatuoitu tämän otsaan. Hänen oma kuolemansa koittaa 17-vuotiaana. Aani pohtii, miten se tapahtuu ja miltä se tuntuu. Hän on tilanteensa kanssa täysin yksin. Nuorena kuolevia kartetaan. Heidän ihmisarvonsa kyseenalaistetaan. Heihin ei haluta panostaa. Aanin isä toivoo, että hän elää normaalia elämää koulua käyden. Mikään ei kuitenkaan ole tavallista. Kunnes kuvaan astuu Outa.
Mielestäni kirja kertoo vakavasti sairastumisesta. Ihminen käy sairastuttuaan läpi hyväksymisprosessin vaiheet. Hän saattaa kapinoida tilannetta vastaan tai vetäytyä omiin oloihinsa. Sairastuminen herättää laajan kirjon erilaisia tunteita. Ihminen etsii tietoa ja hiljalleen sopeutuu. Hän saattaa löytää tasapainon ja elämän merkityksellisyyden sen pituudesta huolimatta. Hän ymmärtää, että hänellä on lupa elää jokapäiväistä elämää. Ei kukaan kykene elämään niin, että joka hetki on merkityksellinen. Ei sellainen eläminen olisi edes aitoa. Sitä paitsi eri ihmiset arvostavat eri asioita. Vakavasti sairastuneella on lupa valita taistelunsa. Hän saa määritellä tapansa sairastaa. Hänen ei ole pakko ryhtyä sairauden keulakuvaksi. Hänen ei tarvitse kantaa leimaa otsassaan. Hänellä on lupa olla.
Vakavasti sairastuneen ihmisen perhe sairastuu hänen mukanaan. Perheenjäsenten on käytävä läpi oma suruprosessinsa. Perheen ulkopuolisille ihmisille saattaa olla vaikeampi käsitellä asiaa. Joillekin sairastuneen kohtaaminen saattaa olla ensimmäinen vastaavanlainen kokemus. He saattavat haluta etäännyttää itsensä tilanteesta. Joillekin sairastunut on ikävä muistutus omasta kuolevaisuudesta. Itsekin voi millä hetkellä tahansa sairastua tai kuolla. Ihmisen siihen astinen elämä ja sen varrella karttuneet taidot ja voimavarat määrittelevät kykeneväisyyden kohdata vakavasti sairastuneita ihmisiä.
Säeromaani on kauniisti kirjoitettu. Tarina pohdituttaa ja ennen kaikkea luo toivoa. Se kurottaa elämän merkityksellisyyttä kohti.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!