Lily Armitage palaa Endgamen sukukartanoon saadakseen selville äitinsä murhaajan. Hän on elänyt kuluneet 21 vuotta kuin unessa. Kartanolla odottaa vuosittainen joulupeli, jonka palkintona on tänä vuonna kartanon omistajuus. Sukulaiset ratkovat arvoituksia ilman puhelimia ja lumimyrskyn saartamina. Kunnes tapahtuu taas murha.
"Koko talo oli kuin monikerroksinen hauta." (s.164)
Kirjassa pohditaan äiti-tytär-suhdetta, raskautta, adoptiota, syrjintää, biseksuaalisuutta ja traumoja. Vakavista aiheista ja tapahtumista huolimatta kirjan henkilöt käyttäytyvät tunteettomasti. He ovat yksiulotteisia ja epäuskottavia. Teksti on tönkköä koruilua, turhaa sanahelinää, ärsyttävää toistoa ja epäsopivaa keveyttä. Kirjassa ei ole aitoa jännitystä nimeksikään. Täytyy todeta, että en pitänyt kirjasta. Lukeminen olisi pitänyt jättää kesken jo heti alussa, kun kartanon korni nimi Endgame tulee ilmi. En ole varma, onko kirjan tarkoitus olla tragedia, komedia vai farssi. Vai ihan vain floppi.
"Ikään kuin hän ei oikeastaan olisi paikalla, pelkkä lumienkelin painauma hangessa, nietoksen nielemä." (s.109)
Lukija pääsee kirjan henkilöiden tapaan etsimään kirjasta anagrammeja ja kaksitoista murhamysteerikirjan nimeä. Itse en viitsinyt vaivautua. Kirjasta löytyy myös sukupuu ja yksinkertainen pohjapiirros. Sanaristikon vastauksen ensimmäinen twiittaaja saa kirjailijan itse ompeleman joulukranssin palkinnoksi. Aika turha maininta käännöksessä, sillä eiköhän palkinto ole jo ajat sitten annettu. Kirjassa on liian paljon kaikkea, mikä tekee siitä sekavan tuntuisen.
"Aikuiseksi kasvaminen oli yhtä pitkää Arvaa kuka? -peliä. Yksi kerrallaan kaatuu, kunnes jäljellä on enää viimeinen." (s.73)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!