Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy Barton makaa sairaalavuoteella, jonka päätyyn istahtaa yllättäen hänen äitinsä. Päivät ja yöt kuluvat eletystä elämästä tarinoiden. Vaikeat aiheet kierretään, vaietaan ja unohdetaan. Tunteita ei saa näyttää. Huomionkipeys ja rakastetuksi itsensä tuntemisen kaipuu ovat raastavan kovia, mutta niin ovat vuosien saatossa rakentuneet käytänteetkin. Äiti ja tytär pitävät kiinni omista tavoistaan ilmaista itseään ja välittämistään. Heidän välisensä jännite pysyy yllä loppuun asti.

"'Äiti, miten sinä tänne pääsit?' minä kysyin.

'No, lentokoneella.'" (s.9-10)

Kirjassa käsitellään eriarvoisuutta köyhyyden ja huono-osaisuuden näkökulmasta katsoen. Lapset kärsivät tilanteesta eri tavalla kuin aikuiset. Heidän kohtalonaan on kantaa ylisukupolvista traumaa. Aikuisten mielenterveysongelmat aiheuttavat lapsissa turvattomuuden tunnetta. He kokevat rakkaudettomuutta ja jäävät vaille huolenpitoa, mikä vaikuttaa heidän kykyynsä selviytyä elämästä ja huolehtia puolestaan omista lapsistaan. He takertuvat kaikkiin ihmisiin, jotka vähänkään vaikuttavat välittävän heistä, oli kyseessä vaikka vain lääkäri.

"Nykyään, kun elämäni on muuttunut täysin, käy joskus niin, että kun muistelen entisiä aikoja, huomaan ajattelevani: eihän se nyt niin kamalaa ollut. Mutta on myös niitä odottamattomia hetkiä - - kun tulen tietoiseksi pimeydestä, että suustani on karata uikahdus - - Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on." (s.15-16)

Kerrontatyyli on elävää. Tapahtumat liikkuvat aikatasosta toiseen Lucy Bartonin muistojen mukana. Lucy on päättänyt selviytyä totaalisella irtiotolla menneisyydestä. Elämällä on tapana kiertää kehää eikä kaikkea pääse karkuun. Vanhat ja unohdetut asiat täytyy kohdata uudestaan. Asiat muuttavat ajan myötä muotoaan. Kaikki ei näytä enää samalta kuin ennen.

"Minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää." (s.82)

Tarina vetoaa tunteisiin. Silmät kostuvat ajatellessa yksin sairaalavuoteessa makaavaa ja kuolevaa ihmistä ja riipaisevaa itkua itkevää ja äitiä huutavaa yksin jätettyä lasta. Ihminen kaipaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hän janoaa hyväksyntää, välittämistä ja yhdessäoloa. Ihminen tarvitsee yhteisön tukea ja turvaa.