Vierailin 30.-31.10.2021 Helsingin kirjamessuilla somevaikuttajan passilla, jonka sain akkreditoiduttuani messukeskuksen sivuilla.
Suuntasin sekä lauantaina että sunnuntaina kulkuni suoraan kirjagrammaajien (eli kirjallisuutta instagramissa harrastavien) tapaamiseen. Vaihdoin pari sanaa ennen kuin ihmiset hajaantuivat ympäri messuhallia. Haaveena olisi, että ensi vuonna tapaamiset voisi sopia omaan paikkaansa, jossa voisi keskustella rauhassa. Ilmoille nousi unelmia omasta messupisteestä ja jopa lavaohjelmasta. Onko lukijan paikka kulkea näkymättömänä messuhallin kujilla vai voisiko hän astua esiin ja kertoa suurelle yleisölle omasta tavastaan harrastaa?
Innostuin siitä, että äänikirjat tuotiin esille Töölönlahti-lavalla. Kuuntelin keskustelua, jossa todettiin, että kotityöt ovat kokeneet vallankumouksen, sillä kirjaa voi kuunnella vaikka pyykätessä. Iltakävely ja pitkä ajomatka ovat myös oivallisia paikkoja äänikirjan kuuntelulle. Mielestäni on ollut mukavaa, että äänikirjat ovat kokeneet uuden tulemisen, sillä se hyödyttää myös kirjallisuuden saavutettavuutta. Kaikki ihmiset eivät pysty syystä tai toisesta esimerkiksi sairauden tai vamman vuoksi lukemaan fyysistä kirjaa. Mielestäni oli mukavaa kuulla positiivista keskustelua äänikirjoista. Tuli tunne, että lukijat otettiin monimuotoisemmin huomioon.
Bloggaajana kiinnostuin Suomen kirjailijaliiton järjestämästä keskustelusta, jossa Annamari Marttinen ja Aleksanteri Kovalainen esittivät näkemyksiään aiheesta kritiikki kirjailijan silmin. Keskustelussa todettiin, että kritiikki on siirtynyt blogeihin. Koen itse, että blogeissa (ja kirjainstassa) tekstit ovat pääasiallisesti lukukokemuksia, jotka on suunnattu toisille harrastajille. Tarkoituksena on herättää muissa lukijoissa keskustelua, vinkata hyväksi todettuja kirjoja ja esittää mielipiteitä huonoista lukukokemuksista. Koen ammattilaiskriitikoiden ja bloggaajien keskinäisen vertailun hämmentävänä. Marttinen totesi, että bloggaajat tekevät tärkeää työtä. Kovalainen harmitteli, että asiantuntemus on hävinnyt ja kritiikkien taso laskenut. Hän totesi esimerkkinä, että lukijalta vaaditaan taitoa lukea intertekstuaalisia viitteitä. Myöhemmin hän totesi siihen suuntaan, että lukija tulkitsee kirjan omalla tavallaan sen luettuaan. Kirja elää omaa elämäänsä sen jälkeen, kun se on poistunut painosta. Siitä keskustellaan ja sitä tulkitaan. Julkinen keskustelu on kaiken a ja o. Lukija tietää parhaiten, mitä kirja tarkoittaa. Keskustelussa harmiteltiin, kuinka Helsingin Sanomat on saanut kohtuuttoman suuren merkityksen. Kritiikit vaikuttavat apurahojen hakemiseen, myyntiin ja kirjastojen varausjonoihin. Keskustelussa esitettiin väite, että ulkomaiset kirjat saavat myönteistä kritiikkiä, kun taas kotimaiset haaleita tai nyrpeitä. Kovalainen totesi, että kirjallisuus on menettänyt paikkaansa julkisessa tilassa. Kirjoista ei enää tehdä monien sivujen juttuja, vaan sen sijaan kirjailijasta ilmestyy henkilökuvia lehdissä lehtien myynnin vuoksi ja kirja näkyy pienenä jutun yhteydessä. Kirjapuheen ja kirjan merkityksen lisäämistä kaivataan. Olisiko siten aika keksiä uudet keinot keskustella ja kirjoittaa kirjallisuudesta, jos vanhat eivät enää toimi? Mikä lukijan paikka olisi keskustelijana ja kirjoista kirjoittajana?
Suuntasin sekä lauantaina että sunnuntaina kulkuni suoraan kirjagrammaajien (eli kirjallisuutta instagramissa harrastavien) tapaamiseen. Vaihdoin pari sanaa ennen kuin ihmiset hajaantuivat ympäri messuhallia. Haaveena olisi, että ensi vuonna tapaamiset voisi sopia omaan paikkaansa, jossa voisi keskustella rauhassa. Ilmoille nousi unelmia omasta messupisteestä ja jopa lavaohjelmasta. Onko lukijan paikka kulkea näkymättömänä messuhallin kujilla vai voisiko hän astua esiin ja kertoa suurelle yleisölle omasta tavastaan harrastaa?
Innostuin siitä, että äänikirjat tuotiin esille Töölönlahti-lavalla. Kuuntelin keskustelua, jossa todettiin, että kotityöt ovat kokeneet vallankumouksen, sillä kirjaa voi kuunnella vaikka pyykätessä. Iltakävely ja pitkä ajomatka ovat myös oivallisia paikkoja äänikirjan kuuntelulle. Mielestäni on ollut mukavaa, että äänikirjat ovat kokeneet uuden tulemisen, sillä se hyödyttää myös kirjallisuuden saavutettavuutta. Kaikki ihmiset eivät pysty syystä tai toisesta esimerkiksi sairauden tai vamman vuoksi lukemaan fyysistä kirjaa. Mielestäni oli mukavaa kuulla positiivista keskustelua äänikirjoista. Tuli tunne, että lukijat otettiin monimuotoisemmin huomioon.
Bloggaajana kiinnostuin Suomen kirjailijaliiton järjestämästä keskustelusta, jossa Annamari Marttinen ja Aleksanteri Kovalainen esittivät näkemyksiään aiheesta kritiikki kirjailijan silmin. Keskustelussa todettiin, että kritiikki on siirtynyt blogeihin. Koen itse, että blogeissa (ja kirjainstassa) tekstit ovat pääasiallisesti lukukokemuksia, jotka on suunnattu toisille harrastajille. Tarkoituksena on herättää muissa lukijoissa keskustelua, vinkata hyväksi todettuja kirjoja ja esittää mielipiteitä huonoista lukukokemuksista. Koen ammattilaiskriitikoiden ja bloggaajien keskinäisen vertailun hämmentävänä. Marttinen totesi, että bloggaajat tekevät tärkeää työtä. Kovalainen harmitteli, että asiantuntemus on hävinnyt ja kritiikkien taso laskenut. Hän totesi esimerkkinä, että lukijalta vaaditaan taitoa lukea intertekstuaalisia viitteitä. Myöhemmin hän totesi siihen suuntaan, että lukija tulkitsee kirjan omalla tavallaan sen luettuaan. Kirja elää omaa elämäänsä sen jälkeen, kun se on poistunut painosta. Siitä keskustellaan ja sitä tulkitaan. Julkinen keskustelu on kaiken a ja o. Lukija tietää parhaiten, mitä kirja tarkoittaa. Keskustelussa harmiteltiin, kuinka Helsingin Sanomat on saanut kohtuuttoman suuren merkityksen. Kritiikit vaikuttavat apurahojen hakemiseen, myyntiin ja kirjastojen varausjonoihin. Keskustelussa esitettiin väite, että ulkomaiset kirjat saavat myönteistä kritiikkiä, kun taas kotimaiset haaleita tai nyrpeitä. Kovalainen totesi, että kirjallisuus on menettänyt paikkaansa julkisessa tilassa. Kirjoista ei enää tehdä monien sivujen juttuja, vaan sen sijaan kirjailijasta ilmestyy henkilökuvia lehdissä lehtien myynnin vuoksi ja kirja näkyy pienenä jutun yhteydessä. Kirjapuheen ja kirjan merkityksen lisäämistä kaivataan. Olisiko siten aika keksiä uudet keinot keskustella ja kirjoittaa kirjallisuudesta, jos vanhat eivät enää toimi? Mikä lukijan paikka olisi keskustelijana ja kirjoista kirjoittajana?
On tuossa tottakin, ainakin se, että Hesarilla on tosi iso vaikutus. Samoin tuo kirjailijoidenkin brändääminen, jossa kirjan myynti pitää tehdä omalla persoonalla. Ennen kirja oli tärkeämpi kuin kirjailija ja olisin suonut sen pysyvänkin niin. Mitään kovin kummoista ratkaisua en osaa esittää, sillä lehdethän tekevät sellaisia juttuja jotka myyvät.
VastaaPoistaIlmeisesti ihminen kiinnostaa eniten. Esimerkkinä Camilla Läckberg on brändännyt itsensä äärimmilleen. Kukaan ei muista hänen kirjojensa nimiä, mutta he muistavat lukeneensa 'uusimman Läckbergin'.
Poista