Joyce Carol Oates: Blondi

Norma Jeane. Prinsessa, joka etsii tummaa prinssiään elokuvateatterin katsomossa. Tyttö, joka kärsii traumoista mielisairaan äidin kanssa vietetyn turvattoman lapsuuden johdosta. Teinivaimo, joka naitetaan naapurinpojalle sijaisäidin mustasukkaisuuden ja sijaisisän liian läheisten huomionosoitusten vuoksi. Lapsi, joka itkee isättömyyttään ja äidin hylkäämäksi joutumista lastenkodissa. Nuori, joka näkee itsensä, taikaystävän, kauniina peilistä. Malli, joka tekee mitä tahansa selviytyäkseen itsenäisenä naisena miesten maailmassa. Uranainen, joka jättää aviomiehensä voidakseen tehdä töitä maailman vaikeimmalla alalla ja kurkottaa taivaisiin. Näyttelijä, joka kiipeää huipulle esittäen sitä naista, jonka kukin mies haluaa kohdata. Työnarkomaani, joka tietää oman arvonsa, ottaa ammattinsa vakavasti, ehdottaa omia korjauksia tekstiin ja harjoittelee tekniikkaa. Nainen, joka opiskelee itsenäisesti, ajattelee suvaitsevaisesti, tuntee suurella sydämellä ja kaipaa ihmisten rakkautta - maailman raskas paino harteillaan. Tähti, joka saa ihailijat hurmioon ja miehet perikatoon. Naitu nainen, joka kokee elämänsä aikana kolme avioliittoa ja lukuisia suhteita. Hyväksikäytetty, joka ajautuu liian syvälle lääkkeillä ja alkoholilla käyvän Hollywood-koneiston uumeniin. Huora, joka ei toimikaan kuten mies haluaa, vaan käyttää häntä hyväksi, ja on menestyneempi ja ihaillumpi kuin miesseuralaisensa. Äiti, jonka uutuuttaan kiiltävään lastenhuoneeseen ei yksikään lapsi selviydy. Seksisymboli, joka täyttää keltaisen lehdistön skandaaleilla ja ajautuu kansalliseksi vitsiksi. Pala lihaa, joka laitetaan tarjolle niinkin korkea-arvoisia vieraita kuin itse presidenttiä varten. Uhka, joka on vaiennettava.

"Kun saat lapsen niin sinusta tulee ikuisesti nainen."

Joyce Carol Oates on kirjoittanut melkein tuhatsivuisen fiktiivisen elämäkerran Norma Jeane Bakerista eli Marilyn Monroesta. Hän kuvailee tähden monikerroksisena persoonana, josta ei saa kunnolla otetta vielä viimeisellä sivullakaan. Hän on sekä kaikkea yllä mainittua että ei mitään niistä. Hän on yhtä aikaa sekä ujo ja epävarma että lahjakas ja manipuloiva. Hän on yksinäinen ja rakastettu, mukautuva ja erilainen, kokenut ja naiivi, hyvin kasvatettu ja tottelematon, sosiaalisesti taitava ja tilanteeseen alistuva, ulkopuolinen ja kaiken keskiössä. Hän kasvaa, kehittyy ja oppii. Häntä käytetään hyväksi ja hän käyttää muita hyväkseen. Hän on toisten mielestä luonnonlahjakas näyttelijä, joka ei kaipaa neuvoja tekniikasta, kun taas toisten mielestä hän on metodinäyttelijä, joka eläytyy roolihenkilöön vapaa-ajallaankin. Loppujen lopuksi ihmiset näkevät Marilynissä sen, mitä haluavat nähdä - näkemättä koskaan Normaa, joka tuskin koskaan tulee aitona, omana itsenään esille, ja silloinkin jonain versiona siitä, mikä hän sillä hetkellä haluaa olla. Meistä kukin on erilainen eri tilanteissa. Me emme halua tuntea itseämme haavoittuvaisiksi paljastamalla ihan kaikkea sisimmästämme. Tiettyinä aikoina sitä paitsi oli vaarallistakin olla täysin oma itsensä. Omat mielipiteet piti piilottaa, jos ei halunnut päätyä päättömänä katuojaan. Oates käyttää tekstissään erilaisia tyylikeinoja toistosta kertojan vaihdoksiin. Hän panostaa myös symboliikkaan. Kirja herättää tunteita epätoivosta hurmioon ja raivosta itkuun. Välillä kirjaa ei halua päästää käsistään, välillä sen haluaisi polttaa elävältä.

"Ilman tuota persettä ja tissejä et olisi mitään."

Kuuntelin äänikirjan kuuden viikon aikana, sillä osallistuin Lukuisan instagramissa järjestämään lukupiiriin. Jokaiselle viikolle oli asetettu lukutavoite ja jokaisena sunnuntaina keskusteltiin instagramissa tekstin herättämistä ajatuksista. Minusta oli mukavaa keskittyä pidemmän aikaa yhteen kirjaan. Se eli ja hengitti, kunnes hiipui ja päästi irti. Täytyy todeta, etten tiennyt Marilyn Monroesta melkein mitään ennen kuin tartuin kirjaan ja katselin sen innoittamana pätkiä hänen elokuvistaan, haastatteluistaan ja dokumenteista YouTuben puolelta. Maailmansotien aikainen ja niiden jälkeinen, romantisoitu ja raadollinen Hollywood ilmeni kirjan kautta naisille myrkyllisenä paikkana. Naisten vartalot eivät olleet heidän omiaan, vaan ne oli tarkoitettu muiden nautittaviksi. Agentit olivat kiinnostuneita naisista vain niin kauan kuin he olivat kauniita. Ihmeellistä, että metoo-kampanja ei nostanut päätään jo paljon aiemmin. Täytyy vain toivoa, että näyttelijättärien asema on parantunut ja että seksuaalista hyväksikäyttöä ei enää tapahdu ja että heidän palkkansa on yhtä suuri kuin miespuolisilla kollegoilla.

"Oli vaikeaa olla yhtä aikaa sekä kaunis että nainen."

"Miksi naiseksi pukeutuneet miehet olivat hauskoja? Miksi naiseus on hauskaa?"

Joyce Carol Oatesin Yhdysvallat on yliseksuaalinen ja patriarkaalinen asuinpaikka, jossa naisen tarkoitus on olla pelkkä seksualisoitu kohde. Miehet seuraavat kaduilla naista. Kiimaiset kollit nartun ympärillä. He paljastelevat naiselle itseään. He istuvat elokuvateatterissa lähelle voidakseen hinkata itseään naisen nähden. He vislaavat naiselle ja tuijottavat hänen kehoaan estoitta. He haluavat sohaista viatonta naista liatakseen hänet. He käskevät naisen olla hiljaa. He pilkkaavat naisen halua opiskella. He syyttävät naista, jos asiat eivät mene kuten he haluavat. He olettavat naisen sopeutuvan tilanteeseen heidän mielihalujensa mukaan. He ottavat naisen töihin vain makuuhuoneen kautta. He poistavat epätoivotut jälkeläiset pakolla. He kehuvat, kenen uran he ovat auttaneet alkuun. He ovat tottuneet olemaan valtiaita. Marilyn käyttää vallitsevaa tilannetta hyväkseen. Hän noudattaa hänelle laadittua käsikirjoitusta. Hän puhuu käheällä pikku tytön äänellä, pukeutuu kireisiin vaatteisiin ilman alusasuja, sipsuttaa korkokengissä ja vastaa katseeseen kuin rakasteluaikeissa. Hän ylenee huipulle reittä pitkin. Hän saa pauloihinsa jokaisen kuuluisan miehen käyttäytymällä kuten mies haluaa. Hän nappaa miehiä kuin noutopöydästä. Hän saa miehet panostamaan Marilyn brändiin. Kumpi on lopulta hyväksikäytetty? Kumpi on uhri ja kumpi toimija? Mies vai nainen?

"Hän oli Tuhkimo ja lasikenkä sopi jalkaan."

Kirjassa eletään jyrkänteen reunalla. Ollaan yhtäkkiä olemassa, kunnes maailma on taas ilman meitä. Kuolema istuu vieressä ja tarkkailee, milloin olisi aika tönäistä. Hollywoodia seurataan juutalaisia ja kommunisteja tai muuta epäamerikkalaista toimintaa silmällä pitäen. Näyttelijöitä uhkaa ennenaikainen loppu joko omissa tai murhaajan käsissä. Ensi-illoissa koreillaan keinotekoisesti studion puvustamon kimaltavissa asuissa, kun taas kotona tuijotetaan tyhjää jääkaappia ja kohoavaa laskupinoa armottomassa köyhyydessä. Valkokankaan prinssit ja prinsessat viettävät tosielämässä yönsä viikon vanhan oksennuksen hajuisissa lakanoissa, joiden eritetahroista ei ole ihan varma, kenelle ne kuuluvat. Näyttäisi siltä kuin he eivät osaisi elää omana itsenään, vaan heräisivät eloon vasta elokuvissa. He ovat koukussa kaikkiin muihin persoonallisuuksiin paitsi omaansa. Tavallinen perheenäitiys ei kelpaa Normalle, vaikka se on rooli, jota hän on aina halunnut näytellä. Se on kuitenkin rooli, johon Marilyn ei sovi. Marilyn ei voi olla eläimellinen ja muodottomaksi turpoava nisäkäs. Hän on ainainen aikuisen naisen vartaloon vangittu, keimaileva ja viaton koulutyttö. ´Jokainen mies ansaitsee neitsyen.´ Kaikki rakastavat Marilynia, tyhmää blondia, joka esittelee auliisti avujaan. Kukaan ei rakasta Normaa. Hän ei voi olla oma itsensä, sillä kaikki haluavat nähdä Marilynin. Normaa ei saada kaupaksi muuten kuin innokkaan hengästyneenä lutka-Marilynina. - Aviomiehet luulevat naineensa madonnan, mutta joutuvat kasvokkain sen todellisuuden kanssa, että madonna onkin huora, ja päätyvät halveksimaan vaimonsa avointa seksuaalisuutta ja muiden miesten katseita. Tekopyhät. Aivan kuin Marilynin voisi pitää vain itsellään, vangita kultaiseen häkkiin ja ojentaa vaimon työlistan. Se on mahdotonta. Aviomiehet eivät saa vaimoaan kuriin. Ei edes aviomiehen oikeudella päättää vaimonsa asioista. Ei edes väkivallalla. Päinvastoin. Koko maailma haluaa naida Marilynia - ja Marilyn nai. Näyttelijän ruumis on muiden hallinnassa.

"Ei hän näytellä osannut. Häntä on kiehtovaa katsella kuin mielisairaalan potilasta."

"Me ollaan paremman luokan huoria."

Norma Jeane oli wannabe. Hän eli kiihkeästi ja hurmioituneesti. Hän halusi tulla hyväksytyksi. Hän olisi halunnut terveen ja rakastavan äidin. Hän olisi halunnut isän, joka olisi rakastanut häntä niin paljon, että olisi tunnustanut hänet tyttärekseen ja ollut ylpeä hänestä. Norma etsi rakkautta lukuisista poikaystävistä. Hän rakasti vanhempien miesten hänelle suomia huomionosoituksia. Norma halusi pakottaa koko maailman ihailemaan itseään. Hän halusi juurettomuudessaan tuntea olevansa haluttu ja turvassa. Hänen pahin pelkonsa oli, että hän kohtaisi ihmisen, joka näkisi hänen lävitseen ja inhoaisi häntä. Hän ei halunnut, että hänelle nauretaan. Hän ei halunnut, että hänet muistetaan vain hyvänä vitsinä. Hän toivoi, että hänet otetaan tosissaan. Hän oli epävarma itsestään, mikä johti epäluotettavuuteen. Norma koki suunnattoman kovia paineita. Hän oli perfektionisti ja vaati lukuisia uusintaottoja. Hän halusi tehdä työnsä täydellisesti.

"Epäonnistua ei saa, sillä muuten tulee kuolema."

Tähti paloi loppuun.



Ps. Olin kirjaa lukiessani ja tätä postausta kirjoittaessani täysin unohtanut, että olin neljä vuotta sitten lukenut kirjan Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Blondissa ei mainita, että Marilynilla olisi ollut koiraa. Mielestäni on kiehtovaa, että ihmiset haluavat mystifioida Marilynin ja kirjoittaa hänestä lukuisia tietokirjoja ja fiktiivisiä romaaneja. Joyce Carol Oatesin Blondin lukemisen jälkeen jäin miettimään, korvattiinko Marilyn elokuvissa jollain toisella ´blondilla´, sillä hän oli ainakin kirjan maailmassa ainoa tuon ajan ´blondi näyttelijä´. Kuka korvaaja oli?

Katsoin YouTuben puolelta haastattelun, jossa Marilyn toteaa, että on kapeakatseista ajatella, että vaaleahiuksiset olisivat tyhmiä. Heidät kuitenkin kuvattiin elokuvissa tyhminä. Nykyäänkin näkee, kuinka esimerkiksi poliitikot värjäävät hiuksiaan tummiksi ollakseen uskottavia. Vaaleisiin ihmisiin liitetään ennakkoluuloja ja stereotypioita. Heitä pidetään aivottomina ja ilmaisina huorina, jotka antavat estoitta kaikille. Marilyn kumma kyllä vahvisti stereotypiaa omilla rooleillaan ja teoillaan.

Miksi ihmiset rakastavat Marilynia? Mihin he kiinnittävät hänessä huomiota? Mitä he kritisoivat hänessä? Onko hän vain kansikuvatyttö, jota kaikki haikailevat? Onko kyseinen imago hyvä vai huono asia? Millainen on hyvä tyttö? Miksi pitäisi olla mustavalkoisesti hyvä tai huono tyttö? Voisiko vain olla ja tehdä sitä, mitä huvittaa?

Näyttelijöitä käytetään nykyäänkin hyväksi politiikassa. Oliko Marilyn poliittinen uhri?