Seija (9.9.1945-26.5.2016) syntyi pienviljelijäpariskunnan vanhimmaksi lapseksi Savon syrjäseuduilla. Hänellä oli seitsemän veljeä ja yksi sisko, joka on kirjailija Niina Kivilän äiti. Seija vietti koko elämänsä laitoshoidossa toisin kuin sisaruksensa.
"Seija eli elämänsä lukkojen takana, jotta muut saisivat elää tavallisesti, työtä tehden ja ilman erilaisuuden tuottamaa häiriötä." (s.112)
Suomessa koettiin sotien jälkeen hyvinvointivaltion rakentamisen yhteydessä laitoshoidon nousukausi. Se tarjosi tukea ihmisille, jotka tarvitsivat sairaudenhoitoa ja jotka eivät selviytyneet itsenäisesti elämässä. Hoito ei enää ollut vain suvun vastuulla, vaan apua saatiin yhteiskunnalta. Niina Kivilä vieraili Vaalijalan keskuslaitoksella, Harjamäen mielisairaalassa ja Vehkakodin palvelutalossa. Hän tarkasteli laitoshoitoa kriittisestä ja tunnelatautuneesta näkökulmasta käsin. Hän pohti hoitoa yhteisöstä ulossulkemisena, poikkeavan käytöksen kontrollointina, vapauden riistona ja traumaattisena kokemuksena. Hän käsitteli aiheeseen liittyvää häpeää ja vaikenemisen kulttuuria.
"Kun nämä ihmiset eristetään ja poistetaan muiden joukosta, tulee kaikesta yhdenmukaisempaa. Laitoksia tarvitaan, jotta vallitseva järjestys ja arvomaailma säilyisivät." (s.111)
Arvoihin perustuvat normit ohjaavat ihmisten käyttäytymistä yhteisössä. Ne vaikuttavat siihen, mitä yleisesti hyvän elämän katsotaan pitävän sisällään. Ne näkyvät esimerkiksi yleisesti hyväksytyissä tavoissa viettää juhlapäiviä. Niina Kivilä pohtii, että laitoshoidossa elävän ihmisen elämänkaari on normien ulkopuolella. Siihen ei kuulu opiskelu, työssä käynti, puolison valinta, talon osto, lasten saanti ja eläköityminen. Laitoksessa asuvalla ei ole mahdollisuutta itse päättää, miten hän elämäänsä haluaa elää.
"Vääränlaiset naiset on usein laitettu lukkojen taakse. Ne, jotka eivät ole pysyneet määrätyssä roolissaan, on haluttu pois silmistä." (s 21)
Niina Kivilä kertoo omakohtaisesta matkastaan sukulaistädin jalanjäljillä. Hän kokee maailmantuskaa vaiettujen naisten puolesta. Seija on kuin symboli, joka edustaa kaikkia maapallolla eläneitä ja kadotettuja naisia, joiden mysteeri jää ikuisesti selviämättä. Koen, että kirjassa on jotain samaa kuin Mia Kankimäen kirjassa Naiset joita ajattelen öisin. Siinäkin kuljetaan naisten jalanjäljillä ja pohditaan naiselle soveliasta käytöstä.
"Salaaminen on kalvanut minua koko elämäni ajan." (s.176)
Kirjan aihe on kiinnostava, ja teksti vetää puoleensa. Olisin toivonut kirjaan lisää pohdintaa aikakaudelle tyypillisestä tavasta käsitellä lapsuutta, sillä Seija on muuttanut asumaan laitokseen jo lapsena. Yhdeksi syyksi sukulaiset ovat kertoneet jatkuvat kotoa karkaamiset. Kirjaan olisi voinut laittaa tietoa lapsiin kohdistuneesta fyysisestä ja henkisestä väkivallasta ja uhrin sulkemisesta yhteisön ulkopuolelle. Niina Kivilä on kirjoittanut äidin ja isän ikävästä ja pullantuoksuisesta kodista, mutta jättänyt pois vaihtoehdon, että kotoa lähtö olisi ollut helpotus. Muuten Niina Kivilä pohtii ja kuvittelee vaikka minkälaisia elämänkäänteitä. Ajatukset ja tunteet lähtevät laukalle suuntaan jos toiseenkin. Toistoa on aivan liikaa. Aihetta olisi voinut rajata olennaiseen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!