Siirry pääsisältöön

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

"Aurinko kun päätti retken,
Siskoistaan jäi jälkeen hetken
Päivänsäde viimeinen.
- -
Kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan.
Se juuri oli noussut luolastaan.
- -
Säde vastas: "Peikko kulta,
Pimeys vie hengen multa,
Enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
Ellen kohta valoon lennä,
Niin en hetkeäkään elää saa."
(Reino Helismaa: Päivänsäde ja menninkäinen)

Valon ja varjon tasapainoa etsitään Anna Pölkin päiväkirjamaisessa teoksessa Metsien kaukainen sini. Haaveiluun taipuvainen päivänsäde on muuttanut avioliiton myötä metsien suojaan asumaan. Maa tarjoaa antimiaan suloisista villivadelmista auringon lailla loistaviin kantarelleihin, mutta pimenevissä illoissa murahtelevat karhut ja huhuilevat pöllöt. Luonnon kanssa on löydettävä tasapaino ja keskinäinen kunnioitus voidakseen elää rinnakkain. Hauras suhde rikkoutuu vähäisestäkin häiriötekijästä. Herkkä mieli menee rikki. Metsien kaukainen sini muuttuu tummanpuhuvaksi, ja menninkäinen hiipii esiin luolastaan. Traumat eivät kestä päivänvaloa. Mieli sairastuu parantumattomasti.

"Minulle elämä tuntuu usein sadulta. Sadun kokemus on portti ulos ruumiini ja sairauteni rajoitteista. Silloin, kun silmäni avautuvat elämän satumaisuudelle, voin olla täydellisen onnellinen - parantumattomasta sairaudesta huolimatta." (s.26)

Kirjailija samaistuu tekstissään kirjallisiin esikuviinsa Vihervaaran Annaan ja Pieneen runotyttöön. Hän kuvailee itsensä kirjoittamassa kirjaa koivikossa kirjailijanpöydän ääressä ja tanssimassa balettia kuutamon valossa. Hän kertoo olevansa herkkä luontoromantikko, joka elää luonnon kiertokulun mukaan ja reagoi valon määrään. Kiinnitin lukiessani huomiota valon ja varjon vaihteluun. Viimeisen sivun luettuani ja kirjan sivuun laskettuani huomasin hyräileväni mielessäni laulua päivänsäteestä ja menninkäisestä. Jotain loksahti kohdilleen. Kirjailija Anna Pölkki saattaisi kuvailla tapahtumaa leimahdukseksi.

"Höyry kohoaa teemukistani kuin uni metsäistä maisemaa vasten. Tänne haluaisin jäädä, unohtua." (s.57)

Kirja on ylistys vapaudelle olla oma itsensä, julkaisemisen arvoiselle arjelle ja unelmien toteutumiselle parantumattomasta sairaudesta huolimatta. Se inspiroi tarttumaan hetkeen, ympäröimään itsensä kauniilla asioilla, kaivamaan kädet multaan ja sotkemaan keittiön kakkutaikinalla. Se kutsuu katoamaan satumaailmaan ja kokemaan jotain elämää suurempaa. Kirja on ennen kaikkea vertaistukea elämän myötä ja vastamäkeen.

"Toisinaan kävely myrskysäässä on voimauttavaa." (s.55)

Kirjan toisteisuus maadoittaa lukijan kirjailijan mielenmaisemaan. Välillä tuntuu paikallaan pysymisen sijasta siltä kuin kiertäisi kehää. Kuin kirjailija ei saisi tartuttua itse asiaan. Teksti sivuuttaa, ohittaa ja palaa takaisin. Se kurottaa, mutta vetäytyy viime hetkellä pois. Se harhauttaa itsensä sivupoluille. Kuin kissa kuuman puuronsa kanssa. Pyörryttää.

"Joskus mietin, millaista olisi saada olla terve. - - Elämä tuntuu epäreilulta. Miksi minä sain tämän sairauden? Miksi en saa olla terve?" (s.39)

Kirjan lukeminen oli vaikuttava kokemus. Uppouduin tunnelmaan, inspiroiduin siteeratuista kirjoista ja itkin samaistumisen kokemuksesta. Nautin viimeisten sivujen seurana sattumalta kermakakkua. Tein kirjalle näin omalla tavallani oikeutta. Lopuksi suljin kirjan kannen kiinni, käänsin katseeni kohti auringon valoa ja unelmoin seuraavista seikkailuista.

"Tällaisena hetkenä maailma pysähtyy, aika vetää henkeä ja minä sen mukana." (s.132)

Kommentit