Kaksitoista kaupunkilaistunutta intiaania valmistautuu powwow-juhlaan. Jokainen heistä suhtautuu menneiden sukupolvien kulttuuriperintöön eri tavalla. Maailma on ahdistava ja väkivallan sävyttämä. Tulevaisuutta ei ole. Jäljellä on vain tässä ja nyt.
"Intiaanina olemisessa ei koskaan ole ollut kyse maahan palaamisesta. Maa on joko kaikkialla tai ei missään." (s.18)
Kuuntelin äänikirjaa keskittyen esiin nouseviin aiheisiin. Amerikan historia painaa raskaana. Kiitospäivä muistuttaa joka vuosi menneistä raakuuksista. Intiaanien kulttuuriperintö on enää vain sirkushuvia maksavalle kansalle. Yhteiskunta ummistaa historialle silmänsä.
"Ennen kuin olimme saaneet oikeuden äänestää, päämme oli pennyn kolikossa, intiaanisentissä, ja sen jälkeen biisoni-viisisenttisessä, jotka on nyt poistettu kierrosta, samoin kuin totuus historian tapahtumista kaikkialla maailmassa-" (s.13-14)
Intiaanit ovat jumissa nykyhetkessä. Heillä on haaveita, jotka eivät koskaan toteudu. Heillä on menneisyys, jota ei koskaan saa tekemättömäksi. Onko intiaanien kulttuuri hyväksyttävää alkuperäiskansan kulttuuria, jos se ei kuulosta ja näytä samalta kuin menneisyydessä? Salliiko yhteiskunta heille uuden luomisen?
"Teimme taidetta ja lapsia ja pidimme kansamme liikkeessä edestakaisin reservaatin ja kaupungin välillä. Me emme muuttaneet kaupunkiin kuolemaan." (s.15)
Jotkut intiaanit ovat sulautuneet valtaväestöön. He eivät tiedä heimoaan. He eivät niin sanotusti näytä intiaaneilta. Ihmisryhmät muuttavat muotoaan. Kulttuureja syntyy, muovautuu ja kuolee.
"Olemmeko me niin erilaisia? Emmekö me olleet tietyssä vaiheessa jotakin aivan muuta, me homo sapiensit, yksisoluisia organismeja, avaruuspölyä, identiteettiä vailla, vain alkuräjähdystä edeltävää kvanttiteoriaa?" (s.17)
Tommy Orange on kirjoittanut voimallisen tarinan valtion ihmisryhmää kohtaan harjoittaman syrjinnän seurauksista. Millaista on elää maassa, jossa omat esivanhemmat on joukkomurhattu?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!