Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär

Ronja syntyy ryöväreitten joukkoon Matiaksenvuoren linnassa. Hän on resuisten ja kovia kokeneiden roistojen silmäterä. Kaikki iloitsevat ja nauravat Ronjan nähdessään. Etenkin Matias-isä loistaa rakkaudesta. Ryövärintytär kasvaa nopeasti. Pian hän jo elää ja oppii yksin metsässä. Hän kokee päivien auringonpaisteen ja kosken kuohut. Öisin hänellä on seuranaan hämärän olennot kakkiaisista pönthiittisiin. Ankarimmat vastustajat ovat ajattaria, jotka haluavat vain kuolemaa. Elämä kulkee tuttuja polkuja, kunnes eteen ilmestyy Birk, joka on vihatun borkaryövärien johtajan poika.

"Kaikki oli äkkiä käynyt niin nurinkuriseksi ja ikäväksi. Miksi piti olla näin? Se Birk - Ronjahan oli ilahtunut nähdessään hänet ensi kerran! Ja kun hän nyt vihdoinkin tapasi ikäisensä, miksi sen piti olla pieni inhottava Borkaryöväri?" (s.47)

Tarina on yhtä aikaa sekä hellyttävän ihana että riipaisevan surullinen. Siinä on ajatonta tunnelmakuvausta, mutta myös vanhojen aikojen kyseenalaista nostalgiaa. Tarina kertoo elämän kiertokulusta, mutta myös uusista ajatuksista ja muutoksen tarpeellisuudesta. Voisin kuvitella, että kirjan lukeminen synnyttäisi joka lukukerralla uusia ajatuksia riippuen lukijan iästä ja lukemisen ajankohdasta. Mieleen nousee tarinaa lukiessa koko tunteiden kirjo. Kaikki on kerrottu ihanan herkästi. Pidin etenkin luontokuvauksista ja ajatuksesta, että ihminen ei voi omistaa ketään tai mitään.

"Mutta vasta nyt, nähdessään sen pimeänä ja ihmeellisenä, nähdessään kaikki suhisevat puut, Ronja tajusi mitä metsät ovat, ja hän nauroi hiljaa vain siksi että jokia ja metsiä oli olemassa." (s.22)

Ronja ryövärintytär on melkein kuin Romeon ja Julian toisinto. Kahden vastakkaisen ja sukupolvien takaista vihanpitoa harjoittavan joukon nuoret kohtaavat toisensa ja tapailevat salaa. Toisaalta tarina on kuin suoraan Tolkienin Keskimaasta taistelevine ihmisineen ja mystisine olentoineen. Metsään kätkeytyy vaikka minkälaista asukasta. Nauroin ääneen Ronjan tragikoomiselle kohtaamiselle kakkiaisten kanssa. Heidän olemuksensa ja puhetyylinsä olivat huvittavia, vaikka tilanne itsessään oli vaarallinen. Tarinassa kiinnostavinta onkin se, että hyvä ja paha ovat yhtä aikaa läsnä. Voima tarvitsee vastavoiman. Päivä yön. Ilo surun. Elämä kuoleman.

"Siellä alhaalla hän olisi halunnut olla, omassa hiljaisessa vihreässä maailmassaan. Eikä täällä Helvetinkuilussa, missä Matiasryövärit ja Borkaryövärit olivat nyt vastakkain ja tuijottivat toisiaan heitä erottavan kuilun yli." (s.49)