Everstinnan elämänpolku puhuttaa

© Otto-Ville Väätäinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Everstinnan ajaton ja myyttinen hahmo astelee lavalle hämärään kietoutuneena. Hän on alkukantainen, voimakas ja kaikkivoipa, mutta kirkkaassa valossa hänen olemuksensa rapistuu kaiken kokeneeksi ja kaiken menettäneeksi naiseksi, joka hakee villien soiden sijasta lohdutusta enää vain viinapullon uumenista.

Keskiviikkona 2.10.2019 ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä saanut Everstinna on Rosa Liksomin romaanista dramatisoitu näytelmä, joka kertoo Heidi Heralan tulkitsemana tarinan naisen henkisestä kasvusta ylpeästä natsiaatteen kannattajasta alistetuksi pikku vaimoksi ja lopulta katkeraksi vanhukseksi. Everstinna on aktiivinen, omien muistojensa tulkki, joka ammentaa elämänvoimansa Lapin ikiaikaisesta maaperästä. Hän kirmaa pitkin maita ja mantuja milloin seksuaalisessa kiihkossaan milloin sodanhurmoksessa. Hän antautuu koko ruumiinsa ja sielunsa voimin elämän kiihkeän rytmin vietäväksi. Everstinna kokee olevansa eniten elossa sodan keskellä - ainakin siihen saakka, kunnes sodan julmuudet tunkeutuvat kotitalon seinien sisäpuolelle makuukamariin asti. Hän kertoo oman elämänpolkunsa omassa tahdissaan; raadollisesti, mitään sensuroimatta, seksuaalisia halujaan peittelemättä, avuttomuutensa myrkyllisen rakkauden edessä hyväksyen.

Näytelmä on everstinnan muistojen kerrostuma, mistä eletty elämä sinkoilee pieninä välähdyksinä ja painajaismaisina kuvina. Heidi Herala muuntautuu eri ikäiseksi ilmeiden, eleiden ja asennonvaihdosten sekä kävelytyylin muutosten avulla. Hän pitää vahvalla eläytymisellään yleisön mielenkiinnon otteessaan. Heralan apuna toimivat sekä äänimaisema että valot, joiden avulla tilaan tuodaan katsojan mielikuvituksen varassa ihmisiä everstinnan elämästä. Pelottavinta oli joutua keskelle äänin ja valoin toteutettua konekivääritulta. Minun teki oikeasti mieli suojautua. Eläydyn yleensä näytelmiin hyvin voimakkaasti, joten minun oli kyseisenlaisina hetkinä tietoisesti nostettava itseni ulos tarinasta ja tarkkailla everstinnan elämän sijasta Heidi Heralan näyttelijäntyötä ja yleisön reaktioita. Katsomossa näkyi järkytyksen kyyneleitä ja ahdistuneita painonsiirtoja. Siellä kuului tukahdutettuja henkäyksiä ja hersyvää naurua. Itseltäni pääsi tahaton naurahdus Heralan onnistuneiden ilmeiden vuoksi. Pudistelin päätäni ihmetyksestä, kuinka ihminen voi olla taitava. Herala otti katsojat estoitta mukaan näytelmään kutsuen heitä milloin milläkin nimellä. Itse pääsin yhdeksi viidestä rakastajattaresta. Välillä everstinnan muistot tulivat liiankin iholle hänen kätellessään katsojia tai läimäyttäessään jotakuta selkään.

Sukupolvet toistensa jälkeen katsovat samaa taivasta ja ajattelevat everstinnan tavoin samoja elämän peruskysymyksiä. Tulin surulliseksi ajatuksesta, että aika kulkisi sykleittäin. Voisimmeko viimein ottaa opiksemme, taittaa ajan kuvion halki ja tasoittaa sen kulkemaan eteenpäin kohti parempaa ihmisyyttä?

© Otto-Ville Väätäinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Kävin katsomassa näytelmän Helsingin kaupunginteatterilta saadulla kutsuvieraslipulla.