Teatterin aika: Kinky Boots

© Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri

Pääsin kutsuttuna Kinky Boots -musikaalin ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatteriin 30.8.2018! Näytelmässä Charlie (Petrus Kähkönen) perii isältään kenkätehtaan, jonka lähitulevaisuus enteilee konkurssia ja rakkaiden lapsuudenystävien työpaikkojen menetystä. Pelastavana enkelinä, mojovalla vasemmalla koukulla, paikalle ilmestyy drag queen Lola (Lauri Mikkola), jonka korkokenkien koroilla on tapana katketa. Charlie ja Lola päätyvät lanseeraamaan yhdessä aivan uudenlaisen malliston aivan uudenlaiselle asiakaskunnalle. Yhteinen ponnistus rikkoo rajoja ja koettelee ystävyyttä, mutta ennen kaikkea kasvattaa ihmisenä ja toteuttaa hartaita unelmia.

© Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastan musikaaleja, joten odotin eniten kuulevani salin räjäyttäviä laulusuorituksia. Kävin muutama vuosi sitten katsomassa Vampyyrien tanssi -musikaalin Peacock teatterissa, joten luonnollisesti halusin eniten kuulla jälleen kerran Petrus Kähkösen ja Raili Raitalan upeita ääniä. Rakastuin heidän tapaansa esiintyä ja etenkin laulaa. Mahtavien laulusuoritusten lisäksi sain nauttia loppuun asti hiotuista ja näyttävistä koreografioista sekä viimeisen päälle ammattimaisesta näyttelijäntyöstä. Ihailin, kuinka Petrus Kähkönen loi näytelmään peruskallion, jonka pinnalla Lauri Mikkola sai leikitellä. Mikkolan Lola haastoi upeasti soveliaisuuden käsitteen. Huomasin seuraavani paljon myös sitä, mitä taustalla tapahtui. Huomioni kiinnittyi etenkin sympaattiseen Harryyn (Heikki Ranta) ja rempseään Trishiin (Sanna Saarijärvi). Lauren (Anna Victoria Eriksson) oli hauska tuulahdus, jonka koomisille puuhille ei voinut olla nauramatta. En voi jättää mainitsematta Donia (Tero Koponen), joka aloitti negatiivisen suunsoittonsa jo ennen näytelmän alkua huutamalla puhelimien sulkemisen puolesta. Näytelmän liikuttavimmat esiintyjät olivat muutamat lapsinäyttelijät, jotka ottivat kaiken irti loppukumarruksista. Heidän näyttäviä tuuletuksiaan katseli hymyssä suin.

Ihailen ammattinäyttelijöitä, jotka osaavat vaivattoman oloisesti luoda lavalle ihmeitä. Heidän avullaan uppouduin taikamaailmaan, jossa sain kokea yhdessä muiden katsojien kanssa tunteita surusta hykerryttävään iloon. Tunne sykki ihastuksesta, aaltoili liikuttuneena ihmisestä toiseen, vieraili hetken naurahduksena ja purkautui liikutuksen kyyneleenä. Väliajalla se sai kaikki jakamaan tuntemuksiaan kanssakatsojille. Lämpiö oikein kihisi näytelmän nostattamia ajatuksia, joita kukaan ei malttanut pitää sisällään.

© Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri

Kaikista eniten odotin näytelmän loppua, sillä olin lukenut, että ennakkoyleisöt olivat taputtaneet käsiään yhteen seisaallaan. Halusin palavasti kokea sen myös itse - ja millainen kokemus se olikaan - kaikki osoittivat suosiotaan seisaallaan loppukohtauksen ja kumarrusten aikana sekä vielä kimaltelevan punaisen esiripun sulkeuduttua. Aplodit jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Tunnelma oli todellakin katossa! Katselin epäuskoisena ympärilleni. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa! Rakastan loppukumarruksia, sillä siihen hetkeen tiivistyy koko ilta. Mikä ilta se olikaan! Yleisön sinnikkyys palkittiin viimein avaamalla esirippu ja tuomalla lavalle epäuskoisia ilmeitä kasvoillaan heijastavia näyttelijöitä. Sali oli pakahtua energiasta, joka koki olevansa valmis jaettavaksi maailmalle.

© Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri

Euforinen ensi-iltayleisö suuntasi iloisesti rupatellen ja korot innokkaasti kopisten kohti syksyistä yötä. Jokainen kantoi mukanaan oman palan vaalimisen arvoista rakkauden tunnetta.