Viiden naisen vaellusreitti kulkee norjalaiselta vankileiriltä kohti Suomessa sijaitsevia kotipaikkoja. Eletään alkukesää 1945, jolloin Saksa on häviämässä sodan ja tuttavuudet ovat muuttuneet häpeällisiksi. Naisten on kuljettava eteenpäin sekä fyysisesti että henkisesti, sillä ei paikoilleenkaan voi jäädä.
"Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua." (s.346)
Tommi Kinnusen 'Ei kertonut katuvansa' pohtii naisen paikkaa sodassa ja etenkin sen jälkeen. Naiset ovat miesten tavoin tehneet töitä sodan voitto mielessään, mutta saavat teoistaan toisenlaisen rangaistuksen kuin miehet. Saksan armeijan mukaan lähteneet naiset halutaan häpäistä.
"He kaikki palanneet joutuisivat syntipukiksi sille, että tuli oli vienyt kaiken, hän itsekin. Pääsisivätkö he häpeästään koskaan, vai kutsuttaisiinko heitä hautaan saakka saksalaisten huoriksi?" (s.239)
Historiallinen romaani on moniulotteinen, ajatuksia herättävä ja tunteikas. Siinä on nykyaikainen ote. Tarina on täynnä naisten inhimillisyyttä, hämmennystä, sisukkuutta ja elämänkokemusta. He toimivat parhaaksi katsomallaan tavalla ja kantavat seuraukset kukin kykyjensä mukaan.
"Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty." (s.250)
Kirjaa lukiessa maalailin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, kuinka se on sovitettu näyttämölle. Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa 25.3. (medialippu saatu) istuessani huomasin tekijöiden nähneen kanssani samoja kuvia. Laakeaa, mutta vaikeakulkuista Lapin maastoa pyörivää katsomoa hyödyntäen. Musiikin rytmittämää askellusta. Oranssina palavaa taivasta ja hiiltyneitä piippuja. Takaumia menneisyydestä. Kauaksi suuntaavia katseita. Sydäntäriistäviä keskustelunaiheita. Matkantekoa läpi ajan.
"Ehkä mielekkäintä olisikin nostaa teoksesta näkökulmaksi ennemmin henkilökohtainen kriisin läpi kulkeminen. Mutta sitten kaikki muuttui ja kollektiiviset haavamme tulivat hetkessä näkyville." (Käsiohjelma. Susanna Airaksinen.)
Naiset - Irene (Heidi Herala), Veera (Ursula Salo), Aili (Aino Seppo), Katri (Lumi Aunio) ja Siiri (Seidi Haarla) - johdattavat katsojat polulle, joka vie syvälle sisimpään. Jokainen tekee elämässään valintoja sen hetkisen elämän- ja maailmantilanteen mukaan. Sodassa poikkeusajasta tulee normaalia, mutta rauhan koittaessa yksilö syyllistetään. Rakkauden ja läheisyyden kaipuusta, halusta seisoa omilla jaloillaan, kutsumuksesta auttaa, pakosta tienata elantonsa ja toiveesta päästä tekemään sitä mitä miehetkin tekevät. Jokainen joutuu kohtaamaan menneisyyden haamunsa. Selviytyäkseen ihmisen on hyväksyttävä itsensä sellaisenaan.
"Teoksessamme erämaa on yhtä lailla siellä olijoiden mielenmaisema, mutta myös fyysinen olosuhde, joka pakottaa selviytymään ja löytämään reitin kotiin." (Käsiohjelma. Vilma Mattila.)
Näytelmän naiset vaeltavat läpi miehisen maailman, jossa heidät halutaan alistaa. Normista poikkeavilta naisilta riisutaan toimijuus ja heidät häpäistään yksilöinä, jotta kukaan muu ei tekisi samalla tavalla. Naiset ovat matkan aikana näennäisesti toistensa tukena ja turvana, mutta loppujen lopuksi kukin joutuu kohtaamaan kohtalonsa yksin.
"Tällainen perustelematon ja löysästi kohdistettu, mutta kuitenkin vahinkoa tekevä viha on monille - erityisesti naisille - tuttua yhä tänäkin päivänä muun muassa nettialustoilla." (Käsiohjelma. Susanna Airaksinen.)
Naiset kommunikoivat muutamaan otteeseen yleisön kanssa haastaen viimeistään siinä hetkessä jokaisen pohtimaan omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Moderni musiikki, kättely yleisön kanssa ja katsomosta lavalle kävelevä näyttelijä rikkovat menneisyyden ja nykyhetken rajan herättäen ne yhtä aikaa läsnä oleviksi. Naisten huonoa kohtelua ei tapahtunut vain silloin joskus. Sitä tapahtuu nyt. Kuinka minä toimin vastaavassa tilanteessa? Sallinko jokaisen tehdä omat inhimilliset valintansa ja elää omaa elämäänsä? Oppia, kasvaa ja kehittyä? Vai pyrinkö arvostelemaan ja häpäisemään?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!