Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

1980-luvulla Iranin islamilainen vallankumous on vienyt ihmisiä vankilan epäinhimillisiin oloihin. Azar synnyttää siellä lapsen. Amir pitää itsensä järjissä askartelemalla taatelinkivistä korua omalle lapselleen. Leila uhraa elämänsä hoitaakseen vankilaan joutuneiden naisten lapsia. Aika kuluu eteenpäin. Elämä johdattaa ihmisiä eri suuntiin, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten uudelleen kohtaamiset saavat vanhat muistot virtaamaan.

"'Koko maailma on yhtä suurta vankilaa, Seida. Me kaikki olemme suuressa vankilassa.'" (s.176)

Sahar Delijani haluaa kertoa kirjansa kautta poliittisista syistä vangituista ihmisistä, sillä heidän tarinansa on unohdettu. Hän ammentaa tekstiä oman sukunsa vaietuista kokemuksista. Kirjan henkilöiden ajatukset pyörivät valinnan ympärillä. He joutuvat päättämään, kertovatko he sukulaisten karmeista kohtaloista eteenpäin tuleville sukupolville vai hautaavatko he salaisuudet itsensä mukana. Unohtamisen halun ymmärtää. Vihaa ja tuskaa ei ole mukava välittää eteenpäin. Tietämättömyydessä on valheellisen autuasta elää. Siellä on turvassa viholliselta, joka pyrkii vangitsemaan kaikki, joilla on piilotettuja salaisuuksia. Menneisyydestä vaikeneminen hautaa muistot, mutta pitää haavat avoimina. Ennemmin tai myöhemmin ne on pakko kohdata ja tikata umpeen, jotta ne pääsevät paranemaan. Mitä kauemmin odottaa, sitä rumemmat arvet jää. Tapahtunutta on surtava. Ihmisillä on oikeus tulla muistetuiksi. Heidän tarinoistaan voi oppia ja saada voimaa. Omilla teoillaan voi yrittää estää sen, että vastaavaa tapahtuisi uudestaan.

"Huudot ympäröivät hänet ja huutajien yö tunkeutuu hänen ihonsa alle, heidän upeat, vankkumattomat äänensä paisuvat hänen suonissaan, hänen keuhkoissaan." (s.174)

Uusi sukupolvi kasvaa aikuiseksi. Heitä asuu ulkomailla. Heidän juurensa leijuvat ilmassa. He voivat vain lukea kotimaansa uutisista olematta kunnolla osallisina maan tapahtumiin. Maa sekä vetää puoleensa että pelottaa pois luotaan. Väkivaltaisuudet, mielenosoitukset ja vankiloihin kadonneet ihmiset ovat jälleen nykyaikaa. Eikö väkivalta koskaan lopu? Nuori sukupolvi kyseenalaistaa vanhempiensa valinnat samalla, kun vanhemmat tuntevat tuskaa pohtiessaan omia menneitä valintojaan ja niiden seurauksia. Jälkiviisaana on hyvä todeta, mitä olisi aikanaan kannattanut tehdä. Päätökset syntyivät hetkessä ja pakon sanelemina, mieli ja keho murskana. Aika muuttaa tapahtumien luonnetta. Niitä ei tunnista samoiksi vuosien jälkeen. Mitä itse olisi päättänyt tehdä? Mitä päättää nyt, kun historia toistaa itseään?

"Tuntui kuin ne eivät olisi satuttaneet vain meitä, meidän sukupolveamme, vaan myös seuraavaa. Ja se oli sietämätöntä." (s.251)

Sota ei lopu silloin, kun se julistetaan loppuneeksi. Ihmisten on salattava, millä puolella taistelivat ja mitä tappioita kärsivät. Vaikenemisesta tulee elintärkeää. Vasta sukupolvien päästä voidaan saavuttaa todellinen rauha.

"Menneisyys ohjasi heidän jokaista askeltaan ja vaikutti jokaiseen päätökseen. (s.253)