Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

"Surusta syntyy elämä."

Waltari, Mika: Surun ja ilon kaupunki
Julkaistu: 2008
Alkuperäinen julkaisu: 1936
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 182

Kaupunkiin saapuu rävähtämättömin silmin uutta elämäänsä tuijottava muukalainen, sairaalassa makaa tieteellisistä keksinnöistä haaveileva pieni poika, koulussa kapinoi kommunismia ihannoiva nuori mies ja kotonaan pohtii elämäänsä liikeasioissa menestynyt perheellinen mies. Sairaalassa on myös viimeistä elinpäiväänsä viettävä vanhapiika, joka haaveilee roskakirjallisuudesta, ja kotonaan kuljeksii luomisen tuskia poteva kirjailija. Tuskissaan on myös opettajana toimiva teologi, jonka omatunto ei osaa päättää, kuinka toimitaan oikein. Kaupungin surumieliset asukkaat heräävät yhdessä samaan aamuun, mutta kokevat eri asioita, jotka lopulta kietoutuvat yhdeksi kuvioksi.

"Kivinen kaupunki elää ympärilläsi arkipäivää, tekee kauppaa, laskee rahaa, valitsee lihaa, riitelee palkasta, polkee heikkoja, kadehtii väkeviä, syntyy, kuolee, tähtää tulevaisuuteen ja pakenee menneisyyteen." (s.39)

Kirjan avulla voi tehdä aikamatkan 1930-luvun koruttomaan Helsinkiin ja tutustua siellä asuneisiin eri yhteiskuntaluokkiin kuuluviin ihmisiin. Kaupunkilaisten elämä kuvataan ankean yksitoikkoiseksi. Ihmiset joutuvat hukkaamaan elämänsä raskaissa töissä ja onnettomissa avioliitoissa. He haaveilevat kesästä ja maalle menosta keskellä harmaata arkea. Viinaan menevää köyhälistöä sortavat suurjohtajat ajattelevat vain valloittamisen ja voiton tuomaa nautintoa. Nuoret tavoittelevat parempaa huomista aatteiden kuten kommunismin avulla, kun taas vanhemmat eivät ymmärrä, miksi nuoriso on tyytymätöntä heidän itsensä nähtyä kurjempaa. Kiihkomielisellä aikakaudella poliittista sananvapautta rajoitetaan ja yhteiskuntaluokat eivät saa kajota toisiinsa. Tärkeänä pidetään kasvatusta, kotioloja, varallisuutta ja sivistystasoa.

 "Joukot lainehtivat eteenpäin. Valot syttyvät ja sammuvat. Haavoitetut ja tallatut jäävät tienvarteen, mutta aina ummistuu heti tyhjä paikka ja päivässä, viikossa unohtuu väkevinkin." (s.39)

 

"Lapsi itki seinän takana pienen lapsen lohdutonta itkua, ikään kuin se sammumattomasti olisi kaivannut takaisin tummaan kotiinsa. - Syntyminen oli luomakunnan julmin kärsimys." (s.69. s.70)

Ihmiset näkevät helposti vain oman elämäntapansa. Toisen ihmisen asemaan on vaikea asettua. He, jotka siihen pystyvät, kokevat tilanteen tunteettomana ja välinpitämättömänä, sillä toisen elämä ei voi koskaan täysin koskettaa samalla tavalla kuin oma elämä. Toiset ihmiset hyväksyvät kohtalonsa, kun taas toiset yrittävät muuttaa sen silläkin uhalla, että muutos saattaa johtaa huonompaan lopputulokseen. Toisaalta kaikki on suhteellista, sillä kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Elämä ei loppujen lopuksi ole elämisen arvoista ilman kärsimystä, sillä onnellisuuteen ja yltäkylläisyyteen turtuu. Elämällä kuuluu olla jokin suurempi tarkoitus, eeppinen päämäärä.

"Juuri nyt vastaa ylioppilas väärin tentissä ja ilmeikäs naisääni lukee pörssitiedotuksia radiossa. Juuri nyt avaa tuskastunut nainen kylpyhuoneen kaasuhanan ja juomisesta sinipunerva mies panee vihkisormuksensa panttilaitoksen pöydälle. Juuri nyt irrotttaa kirurgi kumihansikkaita käsistään ja ajattelee myöhästynyttä aamiaistaan. Juuri nyt - eletään arkipäivää." (s.61)

Juuri nyt pariskunta lykkii lastenvaunuja Stockmannia kohti ja teinitytöt seisoskelevat pysäkillä nenät puhelimissa kiinni. Juuri nyt kerjäläismies kolistelee rahapurkkiaan, keski-ikäinen nainen puhuu megafoniin Jeesuksesta ja nuorehko mies kävelee humalapäissään sappea oksentaen. Juuri nyt teekkarit naureskelevat hatut vinossa ja haalarit ojennuksessa. Juuri nyt ystävykset jakavat kuulumisia viinilasien äärellä ja opiskelija yrittää tienata suostuttelemalla ohikulkijoita rahalahjoittajiksi. Juuri nyt eräs vaikuttavan kirjan lukenut henkilö kävelee Helsingin kaduilla eri silmin kuin ennen - kunnes jälleen turtuu katsomaan vain omaan sisimpään.

"(Ihminen) on vain osa jättiläiskuviosta eikä koskaan voi tajuta kokonaisuutta. Siksi hän luulee rakentavansa sattumanvaraisesti kohtalonsa, siksi hän luulee tekevänsä itse jotakin ja tahtovansa itse jotakin ja vihaavansa ja rakastavansa ja muovaavansa muuttuvaista ja katoavaa mielensä mukaan, vaikka järkähtämätön kokonaisuus sanelee hänen tekonsa ja rakentaa hänessä ja hänen kauttaan loputonta kuviotaan, joka hajoaa ja muuttuu jälleen ikuisesti säännöllisenä -" (s.155)

Helmet lukuhaaste 2017: 19. Yhdenpäivänromaani

100 suomalaista kirjaa: 16/100