Ruotsissa elää sisäänpäinkääntynyt uskonnollinen yhteisö, johon Pernilla kuuluu. Hänen poikansa Samuel on sen sijaan hairahtunut polulta ja sotkeutunut niin pahasti huumebisneksiin, että joutuu pakenemaan. Hän saa netin kautta avustajan töitä syrjäisessä saaristossa sijaitsevasta talosta, jossa puoleensavetävä Rakel hoitaa halvaantunutta poikaansa Joonasta. Zombie-Joonaksen hoitaminen ottaa koville, mutta Samuelilla ei ole vaihtoehtoja, jos hän haluaa säilyttää henkikultansa. Pernilla on sekaisin huolesta. Hän on hämmentynyt siitä, miten hänen tulisi auttaa jo aikuiseksi kasvanutta poikaansa. Hän turvautuu rukoukseen, mutta myös kyseenalaistaa uskonnon harjoittamistavat. Pernilla kärsii, kun hän ei tiedä, toimiiko hän varmasti oikein. Pernillan ja Rakelin perheiden lisäksi tutustutaan rikostutkija Manfredin perhetragediaan.
Dekkarissa käsitellään äitiyttä sen raadollisimmassa muodossa. Äidit haluavat tehdä parhaansa lastensa hyväksi. He kärsivät, jos he huomaavat, että tehty työ ei ole johdattanut toivottuun lopputulokseen. He analysoivat tekemisiään ja pohtivat vaihtoehtoisia toimintamalleja. Äidit unohtavat, että he eivät ole kaikkivoipia. Lasten elämään vaikuttavat myös ympäristö ja muut siellä elävät ihmiset. Heistä kasvaa itsellisiä ihmisiä, jotka tekevät omia päätöksiä. Vaikeinta on kestää tosiasia, että omalle lapselle voi tapahtua jotain vakavaa. Siltikin, vaikka kaikki olisi menetetty, äidit tekevät mitä tahansa lastensa puolesta.
Camilla Grebe ottaa tapahtumien lomassa selvästi kantaa nykyajan somekulttuuriin. Pernilla pudistelee päätään, kun hän näkee kahden pojan onkivan kalan vain ottaakseen siitä kuvan. Kalastuksen jälkeen pojat kävelevät pois katseet puhelimien näytöillä. He eivät huomioi ympäristöä tai vastaantulevia ihmisiä. Heistä ei olisi apua poliisikuulusteluissa, jos pitäisi kertoa, näkivätkö he jotain raskauttavaa retkellään. Somekulttuuria pidetään kirjassa huomionhakuisena. Ihmiset tekevät mitä tahansa saadakseen huomiota. Eniten seuraajia ja tykkäyksiä saavat he, joilla menee huonosti. Sometilin päivittäjä lietsoo kurjuuttaan, sillä hän nauttii huomiosta.
Tarina rakentuu hiljaa hiipien ja lukija ehtii jo tuudittautua seesteiseen horteeseen, kunnes kirjan loppupuolella kaikki räjähtää päin kasvoja. Karmivat tapahtumat eivät jätä rauhaan. Viimeiset sivut on pakko kääntää kiihtyvää vauhtia, jotta piina päättyy ja ratkaisu avautuu silmien eteen.
Kirja on saatu Gummerus Kustannus Oy:ltä.
Dekkarissa käsitellään äitiyttä sen raadollisimmassa muodossa. Äidit haluavat tehdä parhaansa lastensa hyväksi. He kärsivät, jos he huomaavat, että tehty työ ei ole johdattanut toivottuun lopputulokseen. He analysoivat tekemisiään ja pohtivat vaihtoehtoisia toimintamalleja. Äidit unohtavat, että he eivät ole kaikkivoipia. Lasten elämään vaikuttavat myös ympäristö ja muut siellä elävät ihmiset. Heistä kasvaa itsellisiä ihmisiä, jotka tekevät omia päätöksiä. Vaikeinta on kestää tosiasia, että omalle lapselle voi tapahtua jotain vakavaa. Siltikin, vaikka kaikki olisi menetetty, äidit tekevät mitä tahansa lastensa puolesta.
Camilla Grebe ottaa tapahtumien lomassa selvästi kantaa nykyajan somekulttuuriin. Pernilla pudistelee päätään, kun hän näkee kahden pojan onkivan kalan vain ottaakseen siitä kuvan. Kalastuksen jälkeen pojat kävelevät pois katseet puhelimien näytöillä. He eivät huomioi ympäristöä tai vastaantulevia ihmisiä. Heistä ei olisi apua poliisikuulusteluissa, jos pitäisi kertoa, näkivätkö he jotain raskauttavaa retkellään. Somekulttuuria pidetään kirjassa huomionhakuisena. Ihmiset tekevät mitä tahansa saadakseen huomiota. Eniten seuraajia ja tykkäyksiä saavat he, joilla menee huonosti. Sometilin päivittäjä lietsoo kurjuuttaan, sillä hän nauttii huomiosta.
Tarina rakentuu hiljaa hiipien ja lukija ehtii jo tuudittautua seesteiseen horteeseen, kunnes kirjan loppupuolella kaikki räjähtää päin kasvoja. Karmivat tapahtumat eivät jätä rauhaan. Viimeiset sivut on pakko kääntää kiihtyvää vauhtia, jotta piina päättyy ja ratkaisu avautuu silmien eteen.
Kirja on saatu Gummerus Kustannus Oy:ltä.
Munulla dekkarit ovat jääneet viime aikoina minimiin, mutta toki niillä paikkansa aina välillä on. Lukuiloa helmikuuhun!
VastaaPoistaMinäkään en lue kovin usein dekkareita, mutta välillä tulee niihinkin tartuttua. Hyviä lukuhetkiä myös sinne!
Poista