Ilmasilta johdattaa ajatusmatkan jälkeen turvallisesti kotiin

© Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri

Keskiviikkona 12.2.2020 pidettiin Ilmasilta-näytelmän ennakkonäytös Kansallisteatterissa. Sen keskiössä on kolmihenkinen perhe. Äiti (Pirjo Luoma-aho) kuluttaa päivänsä katsomalla televisiota, hilloamalla omenoita ja tarkkailemalla säätä. Hän on huolissaan pojastaan (Pyry Nikkilä), joka työskentelee kriisialueella kirurgina, ja tyttärestään (Alina Tomnikov), joka toimii entisen jalkapalloilijan asemassa avustusjärjestön mediakasvona. Kaikkia kalvaa ajatus hädässä olevien ihmisten auttamisesta. Kukaan heistä ei oikein tiedä oikeaa tapaa auttaa. Todellisen paikan tullen jokainen saa huomata, ettei auttaminen ole niin helppoa. Vilpitön auttaja saattaa ymmärtämättömänä pahentaa tilannetta tai joutua itse avun tarpeeseen. Ihmisistä välittämisen opettelu pitäisi alkaa ensin läheltä ja sen jälkeen vasta siirtyä kauemmas.

Näytelmä käsittelee hyväntahtoiseen tapaan auttamisen ongelmallisuutta ja auttajan syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastaan. Auttajan on tehtävä valinta, keskittyykö hän yksilöön vai kokonaiseen ihmisjoukkoon. Hänen on hyväksyttävä oma riittämättömyytensä, sillä hän ei voi auttaa kaikkia tai luoda muutosta hetkessä. Hänen on tiedostettava oma jaksamisensa. Muita voi auttaa vain, jos pitää ensin omasta itsestään huolta. Auttamisesta ei saa tulla päätarkoitusta. Ihmisen on sallittava itselleen elämä auttamisen ulkopuolella. Auttaja ei saisi sulautua liikaa autettavan maailmaan ja antaa asioiden tulla liian lähelle. Hänen tulisi olla sopivan etäinen, mutta ei kuitenkaan liian passiivinen ja tunteeton tarkkailija. Hän saa olla armollinen itselleen virheen sattuessa, sillä siitä voi vain oppia. Auttajan maailman mittasuhteet asettuvat ainakin joiltain osin kohdilleen. Enää ei haittaa, vaikka suklaarasiassa olisi jäljellä vain ananaksia.

© Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri

Kolme näyttelijää vastaavat sekä pääosien että sivuosien esittämisestä. Eri henkilöitä markkeerataan erilaisilla vaatteilla. Lapset ilmestyvät lavalle videon ja esineteatterin avulla. Lavasteet ovat vähäisiä, ja lavaa peittää suunnaton vaatekasa. Tarinankerronta on elävää. Näyttelijät ilmentävät tunteitaan niin aidosti että katsojat pääsevät heitä henkisesti hyvin lähelle. He pakottavat jokaisen ajattelemaan auttamiseen liittyviä kysymyksiä hokemalla niitä ja katsomalla silmiin. Muutama katsojista ei enää pysty olemaan hiljaa, vaan päättää vastata. Toisella kerralla näyttelijä ei reagoi, mutta toisella kerralla hän ottaa vastauksesta kopin ja lisää sanoja monologiinsa. Näytelmän päättyessä katsojat huomaavat pääsevänsä pois ilmasiltaa pitkin. Huojennus valtaa mielen. Turvapaikka on lähellä. Mutta ajatukset jäävät.

Onko autettavien jono loputon? Tuleeko maailma koskaan valmiiksi? Pääsemmekö me koskaan juhlimaan voittomaalia? Taputtamaan toista ihmistä olalle ja sanomaan ´hyvää työtä´?




Kävin katsomassa esityksen Kansallisteatterin bloggariklubin kautta saadulla lipulla.