torstai 15. maaliskuuta 2018

Fintiaanien mailla



"Ei Kolumbus ollut ensimmäinen ihminen Amerikassa."

Kettu, Katja; Koutaniemi, Meeri; Seppälä, Maria: Fintiaanien mailla
Julkaistu: 2016
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 316


Pohjois-Amerikassa elää ihmisiä, jotka ovat sekä suomalaisten että ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Kirjassa heitä kutsutaan fintiaaneiksi. He eivät kuitenkaan ole yhtenäinen joukko, vaan jokainen kokee oman identiteettinsä eri tavalla. Siihen vaikuttaa rakenteellinen syrjintä ja myös se, että osalla on sukujuuria moniin muihinkin Euroopan maihin.
  
"Suomalaiset - pitävät yllä nostalgiaa vanhaa kotimaataan kohtaan." (s.92)

Ensimmäiset suomalaiset matkustivat Pohjois-Amerikkaan Ruotsin retkikunnan mukana 1630-1640 -luvuilla. Lähtijät olivat joko kaskiviljelystä tuomittuja tai noituudesta epäiltyjä. Harva lähti vapaaehtoisesti. Perillä suomalaiset harrastivat tanssimista, ryyppäämistä, hevoskilpailuja, uhkapelejä, nyrkkitappeluja ja tarkka-ammuntaa. Suurin osa suomalaisista matkusti Pohjois-Amerikkaan 1860-1920 -luvuilla. Tuolloin matkustamisen syynä oli nälkä, köyhyys, venäläistämispolitiikka, seikkailunhalu ja liikakansoitus. Lähtijät saivat osakseen sekä kateutta että kunnioitusta. Suomalaisten tavoitteensa oli muuttaa uuteen maahan pysyvästi ja perustaa perheitä. Matkustamiseen tarvittiin rahat lippuun, papin todistus passia varten ja terveen ja lukutaitoisen paperit Ellis Islandin vastaanottokeskuksessa New Yorkissa, jossa esiintyi tarkastajien lahjontaa ja korruptiota. Suomalaiset saattoivat lisäksi kohdata rotuvihaa ja mongoliksi epäilyä. Perille päästyään suomalaiset saivat osakseen syrjintää ja joutuivat elämään karuissa oloissa suoperäisessä maastossa. He menivät töihin kaivoksiin ja metsiin, sillä he selvisivät hyvin kylmissä olosuhteissa ja olivat ahkeria. Työolot olivat karut, sillä työpäivät olivat pitkiä, työturvallisuus oli huono ja lomia ei oikeastaan ollut ollenkaan. Suomalaiset kiinnostuivat erilaisista työväenaatteista, mille ei yksilökeskeisessä amerikkalaisuudessa ollut jalansijaa. Osa muuttikin Neuvostoliittoon, missä he kohtasivat loppunsa Stalinin vainoissa.

"Ettu jakaa monen muun toisen polven siirtolaisen kokemukset. Äiti ja isä puhuivat vain suomea, Ettu veljineen jo vähän englantiakin. Vuosien mittaan yhteydet vanhaan kotimaahan vähenivät. Kirjeenvaihto hiipui, sukulaiset kuolivat." (s.73)

Ojibwa-intiaanien historiaa leimaa muuttoliikkeet ranskalaisten avustuksella, taistelut vapaussodassa brittien rinnalla sekä intiaanisopimukset lahjonnan, uhkailun ja humalaan juottamisen kautta vuosien 1784-1871 aikana. Intiaaneja on halveksittu ja syrjitty, ja heidät on pyritty systemaattisesti hävittämään huonontamalla heidän elinolosuhteitaan rakenteellisista seikoilla. Intiaaneilta kiellettiin metsästys ja kalastus. Heidät pakotettiin muuttamaan karumaastoisiin reservaatteihin ja lapset vietiin sisäoppilaitoksiin, joissa heidät kasvatettiin ulos omasta kulttuuristaan korvaamalla opit katolilaisuudella. Moni intiaaneista kuoli tai joutui orjiksi pelloille. Heille sallittiin oikeastaan vain villiriisin viljely. Heidät pakotettiin avustusjärjestelmän piiriin, mistä paradoksaalisesti perusamerikkalaiset ovat heille kateellisia. Intiaaneilta kiellettiin pääsy kauppoihin ja kapakoihin sekä yhteiset kokoontumiset 1889-90 -lukujen henkitanssiliikkeen jälkeen. Suomalaiset tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa, sillä heillä oli monia samankaltaisia tapoja. He harjoittivat köyhyyden pakottamina vaihtotaloutta toistensa kanssa. He opettivat toisilleen hyödyllisiä taitoja ja tapasivat toisiaan poliittisten kokoontumishuoneiden puheiden jälkeisissä tansseissa. Kanssakäymisestä syntyneissä seka-avioliitoissa elävät kärsivät kuitenkin oman suvun syrjinnästä, alkoholismista, väkivallasta ja pettämisestä.
  
"Intiaaneja haettiin reservaatteihin ja lapset lähetettiin sisäoppilaitoksiin. Intiaanit asuivat pahvihökkeleissä, ja kaikki ryyppäsivät." (s.27)

Reservaatit eli vähemmistökansalle osoitetut rauhoitetut alueet ovat autonomisia. Niissä on oma hallinto, koulut, sairaalat ja poliisi. Ihmiset asuvat asuntovaunuissa, motellihuoneissa tai hökkeleissä. He kärsivät köyhyydestä, työttömyydestä, huonon ravinnon aiheuttamista terveysongelmista, alkoholismista ja mielenterveysongelmista. Moni liittyy armeijaan, sillä siten he saavat ilmaisen koulutuksen. Nuorista tulee kuitenkin traumatisoituneita, sillä heidät lähetettiin heti sotaan Irakiin tai Afganistaniin. Pientä pelastusta tilanteeseen on löydetty kasinoiden perustamisesta, sillä uhkapelaaminen on sallittua reservaateissa. Tuloista maksetaan osalle intiaaneille kansalaispalkkaa. Osa ihmisistä on muuttanut muualle ja sulautunut valtaväestöön.

"Se sai minut vähän miettimään. Että ensin viedään intiaaneilta maat sotimalla ja tappamalla. Ja sitten otetaan intiaanit armeijaan sotimaan ja tappamaan muita." (s.193)

Minua jäi hämmentämään kaiken kattavan epäoikeudenmukaisuuden lisäksi kaksi asiaa. Ensimmäisenä seikka, jonka mukaan siirtolaiset toivat mukanaan tauteja, joihin kuoli 95 prosenttia alkuperäisestä väestöstä. Minua mietityttää sairauksien leviämisestä tietämättömänä, eikö alkuperäisväestöllä ollut myös omia sairauksia, joihin siirtolaiset olisivat kuolleet? Toiseksi minua ihmetyttää lukea tekstikatkelmia koskien saunaa. Etenkin brittien mielestä saunarituaalit olivat pakanallisia, sillä niissä perheet sukupuolesta ja iästä riippumatta olivat samassa tilassa alastomina ja löivät itseään vihdoilla.

"Kunhan ymmärtää, että elämässä tapahtuu pahoja asioita. Niitten kanssa pitää vain oppia tulemaan toimeen." (s.118) 

Kirja kuvaa kulttuurien katoavaisuutta, uudelleen muodostumista ja vanhojen aikojen nostalgisoimista. Alkuperäiskulttuurin harjoittaminen laillistettiin 1970-luvulla. Nykyään moni on kiinnostunut omista sukujuuristaan sekä oman kielen ja kulttuurin ylläpidosta. Intiaanit järjestävät esimerkiksi powwow -tilaisuuksia, joissa kylläkin näkyy valkoisten vaikutus showpainotteisuuden kautta. Intiaaneja on muutenkin käytetty populaarikulttuurissa. Esimerkiksi kauhutarinoissa heidän hautausmaidensa päälle ei kannata rakentaa taloa. Intiaanit vaalivat hikimajojaan ja vanhoja tarujaan sekä marssivat luonnonsuojelun puolesta. Heidän joukossaan on herännyt myös feministisiä liikkeitä naisiin kohdistuneiden väkivaltaisuuksien ja lainsäädännön vajavaisuuden vuoksi.

"Naisten tehtävänä on vuosituhansia ollut kantaa vettä, niin konkreettisesti kohdussaan uuden elämän ympärillä kuin taata perheelleen puhtaan veden saanti." (s.274)

Kirja muodostuu hieman toisistaan eroavista, mutta joiltain osin samankaltaisista palapelin paloista - aivan kuten fintiaanien identiteettikin. Se on yhtä rikkonainen ja vaikeaselkoinen. Kirjan kuvat luovat surumielistä ja karua tunnelmaa. Ne osoittavat realismia, joissa näkyy nykypäivän ongelmat ja pilkahdus kadotetusta menneestä.

"Meidän kulttuurissamme on opetettu, ettei kehuskelu lahjoillaan tai osaamisellaan kannata. Silloin lahja otetaan sinulta pois." (s.172) 


Helmet lukuhaaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

2 kommenttia:

  1. Tämä pitäisi lainata, on tosi kiinnostava :)

    VastaaPoista
  2. Minuakin kiinnostaa kaikki intiaaneihin liittyvä, siis myös tämä! Surullista vain, miten eri puolilla maailmaa alkuperäiskansoja on niin paljon sorrettu...

    Tässä kirjassa on tietysti kiinnostavaa myös se, että se liittyy suomalaisiinkin.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!